10.9.2012

Syöksylasku

loikoilin siinä pilvenlonkalla
oikein lonkkaa vetelin, kaikessa rauhassa
mutta sitten,
aivan yllättäen,
aloin hitaaaaaaaaasti pudota
pilven reunalta
varpaani valuivat hahtuvan läpi
pikkuvarvas nimetönvarvas keskivarvas mikälievarvas
ja isovarvas
ja nilkat
ja polvetkin putosivat pilven läpi
jalat sätkivät ilmassa
kirkkaassa ja
ja
sinne lumpsahti lantiokin
ja yritin kahmia pilveä ympäriltäni
en oikein saanut otetta
mistään
ja valuin vatsaani rintaani kaulaani
myöten pilvestä läpi
silmissäni pölähti vielä valkea pumpuli
kostutti huuleni
ja syöksylaskuni alkoi

Iltasatuja kissanpojille, osa 4, Mudut, säynävät ja hauki



Mudut, säynävät ja hauki


Joessa, joka alkaa kalalammelta, ja joka laskee mereen, elelee mutuparvi. Mahdatko tietääkään, millaisia mudut ovat? Sellaisia pienen pieniä, vain muutamien senttien mittaisia sinttejä, kirjavan ruskeita, mulkosilmäisiä, hyönteisten toukkia ja muita pikkueläimiä syöviä pikkukaloja. Mudut ovat aika fiksuja kaloiksi – ehkäpä niiden pienen koon vuoksi mielen on täytynyt kehittyä, jotta ne ylipäänsä pärjäisivät tässä julmassa maailmassa.

Eräänä nimettömänä päivänä – kalat eivät nimeä päiviä, sillä niille on aivan yhdentekevää, onko torstai vai tiistai – mutuparvessa kuhisi. Ehei, älä luulekaan, ei ollut kutuaika, vaan nyt kuhisi vallan muista syistä: erään kalaperheen kaikkein pienin mutu oli kadonnut kuin plankton virtaan. Perheen äitikala oli murheen murtama, kerta kaikkiaan, ja isäkalakin oli aivan huolesta harmaana. Kadoksissa oleva pikkumutu oli vasta muutaman päivän ikäinen. Etsittiin, kierreltiin, käänneltiin; huhuiltiin, huudeltiin, huikkailtiin, mutta eipä löytynyt pikkuista kalaa mistään.

Hyvää yötä, poikaseni,” sanoi eräs äitikala pienille kalalapsilleen, suikkasi molemmille hyvänyönsuukot ja sulki makuukammarin oven.
Minua pelottaa,” kuiskasi pienempi siskoista.
Pelkuri!” kähisi vanhempi sisar. ”Mitä sinä muka pelkäät?”
Suurta Varjoa,” sanoi pikkukala.
Mitä varjoa?”
Joku näki viime yönä, kun Suuri Varjo lipui pimeästä ja kävi nappaamassa ikkunasta kalalapsen!”
Ei varmasti nähnyt! Joku vain keksi tuollaisen jutun pelotellakseen muita,” huudahti isosisko, mutta sen ääni oli ruvennut tärisemään, eikä se kuulostanut enää yhtään niin vakuuttavalta. ”Se pieni mutu on varmasti vain eksynyt jonnekin!”
Katsotaanko ikkunasta?” kysyi pikkusisko.
EI!”

Vanhempi kalalapsi alkoi pian tuhista unissaan, mutta pikkumutu ei saanut unta. Se tärisi pelosta kuvitellessaan kaikenlaisia hirviöitä ikkunansa alle. Viimein sen oli pakko nousta sängystä katsoakseen ulos, jotta voisi varmistua siitä, ettei siellä liikkunut mikään. Se raotti verhoja ja työnsi kuononsa niiden välistä. Ulkona oli hyvin hämärää. Se tähysi naapuriin, mutta siellä nukuttiin jo. Äkkiä sen näkökentässä liikkui jokin, ja se käänsi äkkiä päätään ja näki valtavan, mustan varjon, ja terävät hampaat.

Aamulla isosisko heräsi ja näki tyhjän vuoteen ja raollaan olevat verhot. Sen sydän pomppasi kurkkuun pelästyksestä, sillä koko yön se oli nähnyt painajaisia, jossa Suuri Varjo lipui mutukylän yllä. Pian hysteeristä äitikalaa lohduteltiin ja koko parvi tutki ja etsi, mutta pikkusiskoa ei löytynyt, ei mistään. Kun seuraavana yönä katosi jälleen lapsi, valtasi parven jo paniikki. Kalat uiskentelivat ympäriinsä ja hätäilivät, itkivät ja tutisivat peloissaan; äitikalat käskivät jälkikasvuaan pysymään piiloissa ja vahtivat niitä päivät ja yöt. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta pienien mutujen katoaminen jatkui, yksi kerrallaan.

Isosisko poti hirveää syyllisyyttä pikkusiskonsa katoamisen vuoksi, ja päätti ruveta selvittämään tapahtunutta. Se janosi seikkailuja ja jännitystä, ja uskoi pääsevänsä kadonneiden pikkukalojen jäljille nopeammin kuin kukaan muu. Se ilmoittikin aikeistaan äidilleen: ”Äiti, minä selvitän kadonneiden pikkukalojen tapauksen!”
Äitikala suuttui, tietenkin. ”Sinä pysyt kotona etkä lähde mihinkään, ettet vain katoa sinäkin! Älä yritä olla urhoollinen, nyt ei ole sen aika. Isot kalat saavat varmasti selville kaiken tarpeellisen, ja pikkusisko palaa pian kotiin.”

Isosisko oli vihainen. Joka yö parvessa oli yksi mutulapsi vähemmän, eikä asiaa pohtimaan nimitetty työryhmä ollut saanut mitään selville – kyseli vain kadonneiden perheiltä kaikeinlaisia typeryyksiä ja touhotti ympäriinsä tärkeän näköisenä. Äitinsä kiellosta huolimatta päätti isosisko ottaa ohjat omiin eviinsä. Niinpä seuraavana yönä, kun äitikala oli jo toivottanut hyvät yöt ja vajonnut levottomaan uneen, pujahti isosisko ikkunasta talon katolle tarkkailemaan. Se painui aivan matalaksi katon pintaan. Sitä oli pelottanut, kun pikkusisko oli kertonut suuresta varjosta, mutta nyt pelko oli väistynyt rohkeuden tieltä. Isosisko ajatteli, että pikkusisko tarvitsi apua siellä, mihin oli joutunut.

Yö pimeni pimenemistään, ja isosisko oli juuri kyllästymäisillään odotteluun, kun alkoi tapahtua. Pimeydestä lipui aivan hiljaa Suuri Varjo kohti kylää. Se suuntasi erään viereisen majan ikkunaan. Kuunsäteiden osuessa Suureen Varjoon kauhistunut isosisko näki, kun valtavankokoinen kala tunki päänsä majan ikkunasta sisään, ja veti sen sitten ulos roikottaen suussaan pientä kalaparkaa.

Isosisko vapisi kauttaaltaan. Mitään niin kamalaa se ei ollut osannut kuvitellakaan. Voi pikkusiskoa hirviökalan vatsassa! Surkuteltuaan hetkisen siskonsa kohtaloa isosisko kuitenkin päätti ryhdistäytyä ja kostaa, tavalla tai toisella. Ensin oli selvitettävä, mistä hirviö oli kotoisin.

Isosisko lähti varovasti seuraamaan jättiläistä. Suuri kala lipui hiljaa takaisin pimeyteen, eikä huomannut pientä mutua, joka oli aivan sen pyrstössä kiinni. Isosisko ei ollut ikinä poistunut mutuparven alueelta, joten se ei tiennyt, mihin oli hirviötä seuraamassa. Perätysten ne uivat kauemmaksi ja kauemmaksi, ja joki kävi koko ajan leveämmäksi ja suuremmaksi. Pian isosisko tajusi, mihin suuri tappajakala oli uimassa – kalalammikkoon. Se päätti palata takaisin kylään ja kertoa muille, mitä oli saanut selville.

*****

Kalalammessa, josta virtaa vettä jokeen, joka laskee mereen, asustaa säynäväparvi. Ehkä et tiedäkään, millaisia säynävät ovat? Sellaisia suurehkoja särkikaloja, pulleita ja tanakoita, tukevapyrstöisiä, keltasilmäisiä, punertavaeväisiä, mielenliikkeiltään hyvin yksinkertaisia kaloja. Ne syövät enimmäkseen nilviäisiä, mutta on kuultu puhuttavan, että joku lihava säynävä olisi iskenyt hampaansa toiseen kalaankin. Mitä suuremmaksi säynävät kasvavat, sitä ahneemmiksi ne käyvät.

Eräs paksu ja ahne säynävä oli ruvennut kaipaamaan ruuakseen jotakin muuta kuin pikkuisia nilviäisiä. Niinpä se oli salaa muilta ruvennut suunnittelemaan juonta, jolla se saisi napattua kaloja ateriakseen. Muita säynäviä se ei voinut pyydystää, sillä se olisi huomattu parvessa heti, mutta joessa, joka virtasi mereen, asusti kaikenlaisia turhia pikkukaloja, joiden syömisestä ei voinut olla mitään haittaa kellekään. Niinpä jo parin viikon ajan se oli käynyt nappaamassa vatsaansa pieniä mutuja, jotka kurkistelivat yöllä ikkunoista.

Eräänä yönä se olikin tapansa mukaan lähdössä joelle saalistusretkelle. Hiljaa se lipui kalalammesta joen suuta kohti, pimenevään veteen. Pian se olikin jo mutujen kylän reunamilla. Se kaarteli kylää yläpuolelta, jotta sitä ei huomattaisi, mutta kuten aina, kadut olivat tyhjiä ja talot hiljaisia. Nyt vain pitäisi löytää sopiva lastenhuoneen ikkuna, johon iskeä! Pian se huomasikin eräässä ikkunassa kalanpoikasen kuonon tiirailemassa ulos. Helpoksi oli taas saalistaminen tehty! Nopeasti se hyökkäsi ikkunaan, mutta sitten tapahtui jotain, mitä se ei ollut osannut odottaa: mudut olivatkin odottaneet sitä! Säynävän alahuulen läpi lyötiin rengas, ja se kahlittiin siitä keskelle kylää koko yöksi.

Säynävä sinkoili ympäriinsä ja yritti päästä irti paalusta, johon se oli alahuulestaan kiinnitetty, mutta ei auttanut rimpuilu ja riuhtominen. Veri vain valui huulesta, ja sumensi veden ympärillä. Pikku hiljaa säynävän veri kulkeutui veden virtauksen mukana kauas, kauas alajuoksulle. Mitä enemmän säynävä rimpuili, sitä enemmän verta valui. Se oli mutujen tarkoituskin.

*****

Joen alajuoksulla, juuri ennen kuin se laskeutui mereen, lymysi valtava hauenjötkäle. Sinä kyllä tiedät, millaisia hauet ovat. Mudut eivät sitä kiinnostaneet, sillä se oli niin suuri, että mutujen syöminen olisi ollut kerrassaan turhaa hommaa. Nyt se kuitenkin haistoi vedessä jotain houkuttelevaa. Aivan kuin verta olisi valunut yläjuoksulta! Se ei ollut syönyt pariin päivään ollenkaan, joten veren houkuttamana se lähtikin huimaa vauhtia jokea ylöspäin.

*****

Hauki tulee, hauki tulee!” Huudettiin äkkiä aukiolta.
Kaikki suojaan!”

Valtava petokala lipui keskelle kylää, sen varjo peitti alleen kaikki majat ja mökit. Säynävä oli menettänyt tajunsa verenhukan vuoksi, ja riippui murheellisen näköisenä ketjussa. Verta valui yhä. Sitten hauki olikin jo paalun kohdalla. Sen neulanterävät hampaat upposivat säynävän lihaan, ja saaliin silmät pullahtivat ulos päästä, kun hauki puristi leukansa yhteen. Yhdellä puraisulla säynävä oli hauen kidassa, ja kettinki katkesi helähtäen. Pari pyrstön tempaisua, ja hauki oli poissa.










Nyt äitikissa sulkee kirjan
on iltasadut tämän illan
kerrottu, ja kaikki kissat
peiton alla tuhisevat.

Iltasatuja kissanpojille, osa 3, Elejas, linnunpoika



Elejas, linnunpoika


Rikkinäiset poikaset jäävät jälkeen.


Heräsin tyhjän pesän vierestä. En kuullut muuta kuin aaltojen supatusta ja tuulen huokauksia, suolan tuoksun haistoin ja levän mädäntyneenmakean aromin. Kallio allani oli kuuma, aurinko oli korkealla, meri harmaansininen, taivaalla harmaita korkeita pilviä horisontissa. Nousin ylös, pääni oli höyhenenkevyt. Silmiäni särki, ja kun koetin availla siipiäni huomasin, että toinen oli vioittunut. Koetin lentää, olin jo oppinut, mutta särky vihlaisi koko haurasta linnunpojan ruumistani, ja olin menettää tajuntani uudestaan. En tiennyt, missä perheeni ja parveni oli.

Ajattelin, että parvi oli varmaan poikkeuksellisesti lähtenyt ruuanhakuun täydellä linnustolla. Odottelisin hetken, ja he palaisivat kalasaaliin kanssa.
Illalla aloin huolestua.
Yöllä, kun aurinko sammui ja meri hiljeni, tuuli tyyntyi pieniksi viileiksi puhalluksiksi ja kuu nousi, aloin itkeä.

Muistin, että ne olivat puhuneet muutosta. Että talvi oli tulossa, että talveksi lennetään etelään, että etelässä on ruokaa. Kauas etelään, ne olivat sanoneet, äiti oli kuiskutellut minulle etelää siitä asti kun synnyin, merta ja etelää ja lunta. Me olemme merilintuja, matkustamme enemmän kuin kukaan, olemme syntyneet lentämään, sanoi äiti.
Eiväthän ne voineet lähteä ilman minua,
eiväthän ne voineet lähteä ilman,
eiväthän ne voineet lähteä,
eiväthän ne voineet,
äiti ei olisi jättänyt minua.
Tässä on virhe.
On tapahtunut virhe.

Aluksi ajattelin, että minun täytyy valmistautua kuolemaan. Miten voisin ikinä selvitä yksin, linnunpoikanen.
Sitten, yrittäessäni tottua kuoleman ajatukseen, tajusin, etten haluaisi kuolla, en voisi kuolla, vastahan olin syntynyt.
Lopulta päätin etten kuolisikaan, en tähän, en vielä. Minä päätin. Parveni oli vahingossa lähtenyt ilman minua etelään, ei se mitään, kyllä minä seuraisin. Minä päätin. Nousin vanhasta pesästäni, kallionkolosta, ja tiirailin ympärilleni. Minun oli nälkä. Kevyt tuuli silitteli mustaa päälakeani kuin lohduttaakseen. Pörhistelin vähän pyrstöäni ja hypähdin kalliolle. Päivien ajan olin vain maannut itkussa ja ikävässä ja kuolemanpelossa, jalkani olivat huterat. Liikuttelin siipeäni. Se oli enää vain hieman tunnoton, kipu ei enää viiltänyt ruumistani, mutta en päässyt ilmaankaan.

Pesäni oli luodolla, jolla oli vain muutama puu, eikä hyönteisen hyönteistä. Aamulla tepastelin vedenrajaan, ja näin pienen pieniä sinttejä, kokonaisen parven, lämpimässä rantavedessä. Niistä senttisistä sinteistä itsetuntoni nousi, sain sentään itselleni ruokaa. Söin vatsani täyteen, ja oloni tuntui jo hieman paremmalta. Jalkani eivät enää tärisseet ja pää ei tuntunut niin untuvaiselta. Venyttelin siipiäni, räpäytin varovasti. Suuntasin katseeni puuhun ja sen alimpaan oksaan, keskityin koko sillä pienen linnun tarmolla joka minussa oli noussut, hyppäsin ilmaan. Törmäsin oksaan ja putosin, mutta yritys oli lähellä onnistumista. Paneuduin kallionkoloon nukkumaan, päätin yrittää uudelleen seuraavana päivänä.

Viikon päästä onnistuin kiertämään luodon kolme kertaa ympäri lentäen. Päätin lähteä heti. Olin kai noin kaksi viikkoa jäljessä parvesta, mutta en antanut sen lannistaa minua. Päätös oli tehty, lähtisin lentämään yksin. Näin joka päivä ylitseni kiitäviä lintuparvia, ehkä liittyisin johonkin niistä ja seuraisin kokeneempien jäljessä etelään. Sitten löytäisin oman perheeni ja parveni, kaikki olisi hyvin, jälleennäkeminen olisi iloinen. Levitin siipeni ja nousin lentoon.

Me olemme syntyneet lentämään, sanoi äitini. Kohosin ylös, ylös, ylös taivasta kohti, se oli harmaa, sade oli tulossa. Meri allani tuoksahteli kitkerältä, mutta pian en haistanut sitä enää. Annoin ilmavirran kannatella minua, liisin, liitelin tyhjyydessä, kaikkeudessa keveänä, tuuli pyyhki huoleni pyrstösulkia myöten, tomutti minut huolesta ja ikävästä, pisarat pyrkivät silmistä ulos ja annoin niiden valua, kuinka olisin estänytkään – ajattelin, että jossain alhaalla jokin pinnalle kohoava merilohi saa päälleen linnun itkua, ja hymyilin ensimmäisen kerran.

Ensimmäisen päivän jouduin lentämään yksin. En tiennyt maailmasta mitään ja epätoivo valtasi minut, sillä en ollut varma, olisiko matkalla luotoja, vai olisiko pelkkää merta loputtomiin, kunnes tämä etelä hämyäisi jossakin edessäni. Mietin, kuinka meren yllä olisi mahdollista suunnistaa, tai ehkäpä suunnilla ei ollut merkitystä – ehkä etelä levittäytyisi meren ympärillä, eikä päinvastoin, niin kuin olin ajatellut, ja mihin suuntaan lentäisinkin, se tulisi vastaan. Siipeni olivat väsyneet, hyvin väsyneet. Otin niin pitkiä liitoja kuin mahdollista, kunnes melkein osuin veteen. Siinä meren pinnalla liidellessäni näin lämpimässä pintavedessä uivia kaloja, mutta en uskaltanut syöksyä nappamaan niitä, pelkäsin vettä, se näytti niin suurelta. Aurinko alkoi laskea, minä aloin ahdistua. Tuuli ei enää tuntunutkaan niin ihanalta, meri ei enää näyttänyt syleilevältä vaan nielevältä, siipeni tuntuivat niin helliltä, että suljin silmät ennen jokaista iskua.

Sitten, aivan yhtäkkiä, näin maata. Se oli kuin meidän luotomme, mutta hirveän paljon isompi ja laajempi, vihreä. Äkkiä siipeni eivät tuntuneetkaan väsyneiltä, uteliaisuuteni heräsi, ja hetken olin varma, että olin saapunut etelään. Liisin vihreyden yllä, ne olivat puita, samantapaisia kuin ne, jotka olivat meidän luodollamme, mutta niitä näytti olevan monia erilaisia, rehevämpiä, paljon korkeampia. Lensin alemmas, jotta erottaisin yksityiskohtia maastosta, ja vilisevien puiden keskeltä paljastuikin pian kosteantuoksuinen aukio. Laskeuduin, enkä hetkeen pysynyt pystyssä. Olin pitänyt koko päivän yllä omasta mielestäni hyvin kipakkaa lentovauhtia, ja tuntui kummalliselta olla paikallaan. Selvitin jalkojani ja katselin ympärilleni. Kostealla aukiolla oli paljon syötäväksi kelpaavia hyönteisiä – kunhan lepäisin hetken, niin jaksaisin käydä jahtaamaan niitä. Vietin yöni siellä.

Mikä sinä olet?” kysyi ääni, joka herätti minut aamulla. Aurinko oli jo noussut, ilmassa oli kummallinen tuoksu, jotenkin vihreä ja raikas, mutta hieman pistävän makea. Opin myöhemmin, että sellainen tulee aamusta. Minua ympäröi parvi lintuja, jotka olivat aivan erinäköisiä kuin minä. Niillä oli tummansininen pää ja selkä, punaruskea kurkku, valkoinen vatsa ja haarautunut pyrstö. Ne olivat aika pieniä, pienempiä kuin minä, ja kallistelivat päätään ihmettelevän näköisinä.

Minä olen Elejas,” minä sanoin.
Mutta mikä sinä olet? Me olemme haarapääskyjä,” visersi haarapääsky.
En minä tiedä,” vastasin surullisena.
Oletko muuttomatkalla? Minne?”
Etelään!”
Haarapääsky nauroi minulle.
Kaikki muuttavat etelään, mutta minne sinne?”
Onko eteliä monta?” kysyin epävarmasti.
Ei etelä ole paikka vaan suunta. Me olemme matkalla Pohjois-Afrikkaan.”
Siis pohjoiseen?” kysyin.
Ei, vaan etelään! Etpä taida paljon maailman menosta tietää.”
Niin, enpä kai.” Riiputin päätäni häpeissäni. Ei perheeni ollut kertonut minulle, minne tarkalleen lentäisimme, etelään vain, kauas etelään.
Saisinko lentää kanssanne etelää kohti? Lupaan, etten ole vaivaksi.”
Haarapääsky näytti pöyristyneeltä.
Missä sinun parvesi on? Mikset ole heidän kanssaan?”
Parveni.. unohti minut, tai siihen oli varmasti jokin syy, nukuin liian myöhään, ja he olivat jo lähteneet,” vastasin, ja silmiäni alkoi kirvellä. Vaikutti siltä, että perheeni löytäminen ei olisikaan niin yksinkertainen tehtävä.
No, olkoon menneeksi. Saat lentää kanssamme, mutta sinun täytyy osallistua ruuanhankintaan, koska olet noin suuri.”

Niin minä pääsin osaksi pääskyjen parvea. Ne osoittautuivat varsin mukaviksi lentokumppaneiksi, vaikka tekivätkin jatkuvasti melkoisia pyrähdyksiä, syöksyjä ja laskuja, eivätkä lentäneet ihan niin nopeasti kuin olisin halunnut. Toisaalta se oli vain hyvä asia, sillä olisin saattanut rasittaa siipeäni liiaksi, jos olisin lentänyt liian kovaa ja liian pitkälle joka päivä. Olin kaiken kaikkiaan kiitollinen siitä, että sain lentää pääskyjen kanssa, ja aina kun levähdimme ranta-alueilla, kalastin niille ruokaa. Päivät kuumenivat ja lyhenivät matkamme aikana, ja kaipasin hirveästi viileää tuulta.

Haarapääskyt pitivät suureksi ilokseni tarinoimisesta. Pauliine, parven vanhin lintu, oli seitsemännellä muuttomatkallaan, ja kertoi minulle pääskysten lajista.
Kauan, kauan sitten, ennen isoisoäitini Kadrinin syntymää,” Pauliine kertoi, ”eivät pääskyset tehneet muuttomatkoja, sillä ne osasivat vaipua horrokseen. Syksyisin ne kokoontuivat soiden ympärille laulamaan kuoleman lauluja, ja kun jää alkoi tehdä tuloaan, ne sukelsivat yhtä aikaa suohon, ja pysyivät jään alla koko pitkän talven, unessa. Niin ei tarvinnut pääskysten matkustaa Afrikkaan talveksi. Sen tähden me yhä kokoonnumme suolle ennen kuin lähdemme muuttomatkalle, kunnioittamaan esi-isiämme ja -äitejämme. Sieltähän me sinutkin löysimme, juuri kun olimme lähdössä.”


Niiltä vanhoilta pääskysiltä ei jäänyt rikkinäisiä poikasia jälkeen.


Pääsimme muutamassa viikossa suuren meren rannalle. Haarapääskyt osoittivat itään, ja sanoivat jatkavansa rantaviivaa sinne, kunnes saapuisivat Egyptiin. Minusta se tuntui väärältä suunnalta, mutta en osannut selittää, miksi niin oli. Aurinko pysytteli yhä vain edessämme, aivan kuin se olisi liikkunut myös. Pääskyt kertoivat minulle, että aurinkokin oli matkalla etelään, mutta he eivät seuraisi sitä. Minun oli taas tehtävä päätös.

Hyvästelin pienet haarapääskyt, etenkin Pauliinen, ja katselin haikeana parven katoamista taivaalle. Olin kasvanut aika paljon yhteisen matkamme aikana, ja tunsin siipieni voimistuneen. Minulla oli nyt terävä, melko pitkä nokka, ja se oli kauniin tummanpunainen, samaa sävyä kuin jalkani. Vartaloni oli muuttunut harmaasta höytyvästä puhtaan valkoiseksi ja kiiltäväksi, lukuunottamatta mustaa hattua päälaellani ja mustia raitoja siipieni reunoissa. Katsellessani kuvajaistani vedestä ajattelin, että näytin jo aivan isältäni.

Lähdin seuraamaan rantaa siis lännen suuntaan, ja ilma kuumeni jatkuvasti. Pysyttelin niin lähellä merta kuin vain kykenin, sillä mereltä puhalsi miellyttävä, raikastava tuuli. Lensin nopeasti enkä enää väsynyt, vaikka jatkoin kaksikin päivää yhteen menoon. Kohtasin pian pääskyistä erottuani muita lintuja, joilta varmistelin suuntia, vaikka olinkin aika varma siitä, minne olin menossa. Eräs varpusparvi kertoi minun lentävän Afrikan mantereen länsirantaa etelään, ja olin tyytyväinen.

Lensin yksin. Tuulet olivat Afrikassa hyvin erilaisia kuin kaukana kotona, ne nostivat ylemmäs ja kantoivat kauemmas. Pariin vuorokauteen minun ei juuri tarvinnut siipiäni liikutella, sillä voimakas tuuli puhalsi minua oikeaan suuntaan koko ajan. Taitoin matkaani nopeasti. Afrikan manner oli suuri ja rantaviiva pitkä, mutta se ohjasi minua etelään.

Puolessa välissä Afrikkaa kulku muuttui vaikeammaksi. Tuuli puhalsi jatkuvasti minua vastaan, ja jouduin tekemään enemmän töitä päästäkseni eteenpäin, mutta se ei minua lannistanut. Nautin yksinäisyydestäni päivä päivältä enemmän, ja kotini hiipui koko ajan kauemmaksi ja etäämmäksi. En enää oikein muistanut, miltä kallioluotomme tuoksui, miltä siellä kuulosti, miltä tuntui suolainen tuuli nokkaa vasten, miltä viileä kallio räpylän alla, miltä kylmä sade selässä. Miltä äitini näytti? Miltä kuulostivat parveni äänet, miltä kutsuhuudot? Sillä ei tuntunut enää olevan niin merkitystäkään. Oli vain suuri meri, suuri manner, suuri taivas ja minä, itsenäinen lintu.

Sitten Afrikka loppui.

Olin saapunut eteläkärkeen. Hetkisen mietin, oliko tämä nyt etelä, se etelä, jonne perheeni oli matkalla. Lepäsin muutaman päivän rannalla nauttien leudosta tuulesta, erikoisia kaloja maistellen. Odotin. Matkani oli tähän saakka sujunut mutkattomasti, olin vain luottanut onneen ja kohtaloon, kysynyt tietä ja taistellut. Luottanut onneen ja kohtaloon.

Kuulin etäältä lintuparven laskeutuvan. Ne näyttivät aika lailla samoilta kuin ystävälliset haarapääskyt, mutta näiden pyrstö ei ollut haarautunut, ja niiden väritys oli harmaa. Lähestyin väsynyttä parvea.
Hei!” tervehdin iloisesti.
Vieraat linnut kavahtivat minua, mutta eivät jaksaneet lähteä karkuunkaan.
Keitä te olette?”
Tervapääskyjä,” vastasi parven vanhimmalta näyttävä lintu.
Talvehditteko te täällä?” kysyin.
Kyllä, meillä on ollut pitkä matka. Missä sinun parvesi on, mitä haluat?”
Minä etsin parveani, olen... Olen eksynyt heistä. Oletteko nähneet minun näköisiäni lintuja matkallanne?”
Sinun näköisesi lintuparvi ohitti meidät viikko sitten. Suuntasivat lounaaseen, kylmille vesille. Me jäämme tänne. Mikä sinä olet?”

En jäänyt vastaamaan, enhän olisi osannutkaan. Ensimmäistä kertaa joku myönsi nähneensä minun näköisiäni lintuja matkallaan. Syöksyin suin päin lentoon, otin suunnaksi tervapääskyn näyttämän suunnan, suoraan avomerelle.

Matka oli pitkä. Merellä ei ollut levähdyspaikkoja, vain vettä silmänkantamattomiin. Ilma kylmeni ja tuulesta tuli raaka. Sitten alkoi horisontissa häämöttää valkoisia lauttoja. En ollut ikinä ollut niin kylmässä, mutta se ei tuntunut pahalta, vain raikkaalta. Afrikan kuumuus oli melkein sulattanut minut, tunsin, että viileässä olisin onnellisempi. Tyrskähdin keskelle suurta jäälauttaa. Makasin hetken kuunnellessani sydämeni läpätystä, se hakkasi niin kovaa että tuntui kuin se olisi pyrkinyt ulos rintaluideni läpi. Tärisin helpotuksesta, olin jo ollut hiukan epätoivoinen, kun maata ei ollut ollut näkyvissä moneen päivään.

Liisin, liitelin jäälautalla. Se oli suuri, sekin. Pysyttelin matalalla, aurinko paistoi selkääni, jää hyysi vatsaani. Siristelin silmiäni, lumi häikäisi, kaikki oli niin kirkasta, kaunista. Kaukana näkyi jotakin, aivan kuin liikettä. Mustia pisteitä vieri vieressä. Mustia kalotteja vieri vieressä. Mustia hattuja punaisia nokkia valkoisia selkiä, olin perillä. Säntäsin parven keskelle, etsin äitiä.
Kuka sinä olet!”
Mistä tuo tuli?”
Mistä parvesta sinä olet!”
Kukaan ei tunnistanut, kaikki olivat vihaisia, luulivat muukalaiseksi.

Sitten:
Elejas!”
Särkynyt ääni.
Äiti.

Rikkinäiset poikaset jäävät jälkeen.

Kun näin äidin kääntävän katseensa, minä

käännyin, ja
lähdin.
Yksin.

Muistan elokuun ensimmäisen päivän, epätavallisen seisovan ilman, meren väreilyn horisontissa, helteen. Muistan, kun seisoimme kalliolla, koko parvi, olin hätääntynyt, siipeni oli vielä rikki. Muistan, että äiti ei katsonut minuun. Muistan lähtömerkin, sitten kohahduksen. Parvi nousi ilmaan ja minä jäin kalliolle, minä yritin, minä yritin niin kovasti lentää, mutta siivestäni säteilevä kipu lamautti hauraan vartaloni, ja putosin. Muistan, että kukaan ei katsonut taakseen.


Rikkinäiset poikaset jätetään jälkeen.









Nyt taitavat jo unten mailla
ne pienet kissanpojat olla!
Vaan kuuluu peiton alta ääni:
Ei tullut vielä tänne uni.”

Iltasatuja kissanpojille, osa 2, Ketunpoika ja purppuraratamo



Ketunpoika ja purppuraratamo


Elelivätpä Sekametsän pohjoislaidalla, pienessä kalliosolassa, kettu ja ketun poikanen. Rauhaisasti, sopuisasti sujui kettujen elo – hiiriä ja myyriä riitti ruuaksi, ja joki virtasi solan lähellä. Poikanen oli pirteä ja reipas, leikkisä ja avulias, joskin vielä hiukan oppimaton ja sinisilmäinen. Vanhempi kettu taas oli ahkera ja rauhallinen, kaikin puolin hyvä ketunmalli nuoremmalle.

Sattuipa kerran niin ikävästi, että iso kettu sairastui harmilliseen punaviherpilkkuiseen kuumeeseen. Mistä lie sellainen tauti osunutkin häiritsemään kettujen elämää, kenties Sekametsän ulkopuolelta jonkun onnettoman päästäisen mukana kulkeutunut, näin pääteltiin kalliosolassa. Ison ketun kunto heikkeni nopeasti, ja pikkukettu-parka oli tästä pelästynyt ja huolissaan. Eräänä syysaamuna virkkoikin iso kettu pienemmälleen näin:
Pikkukettu, pieni ketunpoikani, olen vallan heikossa kunnossa. Punaviherpilkkuinen kuume saattaa viedä minut mukanaan, ellen saa tautiin rohtoja. Sekametsän keskellä, Punakallion takana, suuren siirtolohkareen juurella, kasvaa harvinaista purppuraratamoa, joka parantaa punaviherpilkkuisen kuumeen. Pieni kettuseni, ketunpoikani, lähtisitkö noutamaan sitä minulle?”

Pikkukettu oli valtavan ylpeä tällaisen suuren tehtävän langetessa sen kapoisille ketunhartioille. Ikinä se ei ollut käynyt niin kaukana kotisolasta, mutta matka ei sitä pelottanut, päin vastoin – seikkailun mahdollisuus ja huoli isosta ketusta saivat sen varpaat kihelmöimään ja kirsun värisemään. Iso kettu puolestaan katseli pikkuketun nuorta innostusta liikutuksen vallassa, ja mielessään valoi pienempäänsä kaiken toivon ja luottamuksen, sillä se tiesi, että kuume ei hellittäisi ilman purppuraratamoa, ja tauti pian veisi hänet mukanaan viheriämmille niityille.

Pikkukettu, kettuseni, matka ei ole helppo. Kuuntele tarkkaavaisesti, niin neuvon sinulle nopeimman ja turvallisimman reitin siirtolohkareelle. Polku kulkee tästä suoraan etelään, ja se on helppokulkuinen ja miellyttävä reitti. Pian vastaasi tulee kuitenkin suuri Punakallio, joka sinun on kierrettävä itäpuolelta, sillä länsipuolella on kalliossa luola, jossa asuu äkäinen karhu pentuineen, ja se vallan hirmuisesti suuttuu, jos menet sitä häiritsemään. Itäpuolelta Punakallio on kuitenkin rauhallinen ja helppo kiertää, ja pian tuletkin takaisin polulle etelään. Kuljet vain vehmaan nokkosryteikön lävitse, ja olet siirtolohkareella. Älä kuuntele, jos sinua joku kutsuu, äläkä puhu, älä pukahda, jos johonkuhun törmäät matkallasi.”

Niin lähti kettu matkaan, reppu selässään. Aurinko paistoi vielä matalalta, ilma oli raikas ja linnut aloittelivat aamukonserttejaan. Polku oli helppokulkuinen, askel jousti ja mieli oli keveä. Taivallettuaan tähän tapaan hetkisen alkoi edessäpäin hämytä suuri Punakallio. Pian kettu olikin tienhaarassa – toinen polku vei itään, toinen länteen. Mutta voi sentään! Eipä nuori kettu enää muistanutkaan, kumpi suunta sen piti valita. Murheissaan se istahti polunvarteen miettimään tilannetta.

Mitä itket, pieni ketunpoika, mitä murehdit?”
Ovelannäköinen orava oli sattunut samaan tienhaaraan ihmettelemään surkeaa kettua. Kettu tuli niin iloiseksi seurasta, että unohti tyystin ison ketun neuvot, ja vastasi:
Arvoisa orava, haen isolle ketulle purppuraratamoa Sekametsän keskeltä, enkä muista, kumpaa puolta Punakallio piti kiertää, jotta ei joutuisi karhun pesälle.”
Ovelannäköinen orava virkkoi oitis:
Kierrä länsipuolta, pieni kettu, kierrä länsipuolta, ettet vain joudu karhun pesälle, se on hirveän vihainen!”
Pikkukettu otti luottavaisin mielin vastaan oravan neuvon, ja lähti länteen viettävälle polulle.

Aikansa Punakalliota kierrettyään tuli pikkukettu kuitenkin karhun luolan eteen. Se säikähti kamalasti, ja päästi vahingossa ilmoille pienen uikutuksen. Voi sitä ikävää oravaa, joka oli neuvonut väärän reitin! Luolan suulta kuului hirveää murinaa, ja kaksi kiiltävää pistettä hahmottui pimeydestä. Pian valtava karhu talsi luolan suulle, ja katsoi pikkukettua silmät vihasta leimuten.

Mitä tekemistä sinulla on minun luolallani?” ärisi vihainen karhu. Ketturaukan polvet miltei pettivät, kun se tärisi niin kovasti. Se aneli ja aneli vihaiselta karhulta, että tämä päästäisi sen menemään, ja kertoi ison ketun sairaudesta ja purppuraratamosta. Karhun silmät alkoivat kiilua ahneesti, ja se sanoi:
Minäpä päästän sinut menemään, jos lupaat, että tuot paluumatkallasi purppuraratamoa minullekin.”
Suunnattomasti helpottuneena pikkukettu lupasi ja vannoi kautta kiven ja kannon, että toisi karhulle rohtoja. Sitten karhu päästi sen jatkamaan matkaa, ja vilkutti vielä hyvästit.

Niin jatkoi pikkukettu matkaansa, ja sai pian kierrettyä suuren Punakallion. Alamäen päässä rehotti ryteiköllinen nokkosia, aivan kuten iso kettu oli neuvonut. Polku johdatti pikkuketun suoraan ryteikön lävitse. Onneksi kettu oli niin hintelä, muuten olisivat nokkoset sitä ilkeästi poltelleet! Nokkospuska oli pian ohitettu sekin, ja toden totta, siellä siirtolohkare jökötti polun päässä, suurena ja mustana.

Löytyivätpä ratamotkin, kuinka eivät olisi löytyneet, ja kettu alkoi huolellisesti poimia niitä talteen selkäreppuunsa. Kaikki purppuraratamot se keräsi, ei niitä liioiksi ollutkaan, mutta karhuille ja ketuille niistä juuri parahiksi piisaisi. Sitten alkoi kotimatka! Kettu pisti juoksuksi, niin innoissaan se oli retken menestymisestä. Hölkytteli, lönkytteli ylämäkeä Punakalliolle, ja osasipa nyt valita oikean suunnankin, länsipuolelta lähti suurta kalliota kiertämään. Niin tuli pikkukettu taas karhun pakeille, mutta nytpäs ei sitä enää pelottanutkaan karhun vihainen murina. Se heläytti jo kaukaa:
Karhu hoi, karhunen, täältä tulevat purppuraratamot, ihan niin kuin minä lupasin!”

Karhu oli kiitollinen, niin valtavan kiitollinen, että se oikein halasi pikkukettua, vaikka karhut eivät hellyyttä osoita kellekään muulle kuin niiden omalle jälkikasvulle. Kyynelkin vierähti karvaiselle poskelle, kun se tiirasi pikkukettua pienillä, mustilla nappisilmillään. Sitten se virkkoi:
Voi kettuseni, pikkukettu, minä olen sinulle ikihyviksi kiitollisuudenvelassa!”

Jatkoipa taas kettu matkaansa ison ketun luo, hoivaamaan ja hyvänä pitämään, ja karhu vilkutteli hyvästit luolaltaan. Kettu hilpaisi juoksuun, mutta puolessa välissä matkaa Punakalliolta kotisolalle alkoi sitä aivan valtavasti väsyttää. Haukotus puski toisensa perään, silmät vuotivat, ja askel ei enää kantanut – olihan se kuitenkin vielä kovin pieni ketunpoika. ”Minäpä otan aivan lyhyet nokkaunet, voin hyvin ottaa, kun olen puolet matkasta juossut!” tuumasi kettu. Niinpä se paneutui suuren tammen juurelle istumaan, ja repun piti varmuuden vuoksi selässään, tammen ja itsensä välissä. Siihen torkahti ketunpoikanen.

Hiukkasta myöhemmin ketunpoikanen jo heräilikin unosiltaan. Aurinko oli hivenen siirtynyt asemissaan, korkeintaan tunnin arveli pikkukettu nukkuneensa. Virkistyneenä se ojenteli käpäliään, venytteli selkäänsä ja hieroi unihiekan rippeet silmistään. Sitten se vilkaisi reppuaan, ja päästi sellaisen ulvaisun, että se varmasti kuultiin Sekametsän toisella laidalla saakka. Voi kurjuus ja murhe! Repun kansi oli sepposen selällään, ja arvokkaat purppuraratamot viety! Mikä nyt neuvoksi?

Niin joutui surkea ketunpoika palaamaan kotisolalle tyhjin tassuin. Koko matkan se itki ja parkui, sillä se oli kerännyt viimeiset ratamot siirtolohkareelta, ja takaisin oli turha kääntyä. Nyt kävisi ison ketun kalpaten, ja pikkukettu jäisi aivan yksin maailmaan. Miten niin pieni ja kurja kettu pärjäisi ilman opastajaa ja hoivaajaa, auttajaa ja neuvojaa?

Kettupolo raahusti kotiin, onnettomana kuin mikäkin. Iso kettu heräsi ja huomasi heti, että jokin oli hullusti.
Kettuseni, pieni ketunpoikani, mikä sinun on? Olivatko ratamot loppuneet, vai minkä vuoksi sinä itket ja parut?”

Pikkukettu purskahti taas itkuun, ja sai vain vaivoin selitettyä isolle ketulle, miksei rohtoja ollut tuotavaksi kotisolaan. Iso kettu kuunteli tarkasti ja nyökkäili. Sitten se totesi:
Voi pieni kettuni, kettuseni, olet ollut valtavan urhea retkelläsi. Ystävystyit metsän suurimman pedon kanssa, ja löysit takaisin kotiin. Turhaan kyynelehdit ja murehdit.”
Mielessään iso kettu kuitenkin surkutteli kohtaloaan aivan niin kuin pikkukettukin, sillä punaviherpilkkuinen kuume oli voimistunut, eikä parannuskeinoja ollut muita. Se tunsi loppunsa lähestyvän, ja huoli pikkuketusta oli suuri.

Silloin kuului solan ympäriltä ryskettä ja rymistelyä, ja karhu poikasineen ilmestyi solan suuaukolle. Karhunpennut näyttivät voipuneilta ja väsyneiltä, mutta silmät kiiluivat terveinä ja hymy oli simasuilla herkässä.
Hoi, kettu, pieni ketunpoika! Onkos sinulta varastettu ratamoita?” kumisteli karhu.
On varastettu, onpa hyvinkin. Otin nokoset suuren tammen juurella, ja joku kurja kävi ne sillä välin varastamassa repustani, vaikka yritin pitää siitä hyvää huolta. Nyt ei iso kettu saa ratamoita eikä parane,” nyyhkytti ketunpoika.
Vaan minäpä otin varkaan kiinni!” mölisi karhu. Se onki kassistaan oravanraadon, aivan verisen ja riekaleisen, ja heilutteli sitä kettujen edessä. ”Ja tässä ovat purppuraratamot!”
Ja toden totta, karhu antoi pikkuketulle kourallisen purppuraratamoita, kallisarvoista rohtoa, jolla iso kettu paranisi ennalleen! Nyt oli karhun kiitollisuudenvelka kuitattu, ja iso kettu parani vallan nopeasti heti nautittuaan tervehdyttävät rohdot. Siten tuli karhuperheestä ja ketuista hyvät ystävät.










Jo puolet poikasista torkkuu
mutt' virkeimmät, ne vielä maukuu:
Kerro, äiti, kolmas satu!
Emme vielä millään nuku!”

Iltasatuja kissanpojille, osa 1, Sekametsän uusi johtaja





Pienet, somat kissanpojat
leikkivät ja kisailevat
koko aamun, iltapäivän
kunnes illan pimenevän
myötä kutsuu äitikissa
iltaselle pesueensa.

Siispä rientää koko joukko,
nopsaan täyttyy pesusoikko,
tietävät sen: ainoastaan
puhtaana saa iltapalan.

Siskonpetiin asettuvat
kylläiset ja puhtaat kissat.
Korvat höröön, hipi hiljaa!
Äiti noutaa satukirjaa!

Kertomukset eläimistä -
mäyristä ja säynävistä
hiiristä ja sopuleista
karhuista ja oravista
nukuttavat, tuudittavat
pienet, somat kissanpojat.









Sekametsän uusi johtaja


Tapahtuipa kerran Sekametsän syvyyksissä, kaukana ihmisten asumuksista, että eläimet valitsivat itselleen johtajan. Ehdokkaita oli monenmoisia, ja eläimet päättivät, että kukin ehdolle asettuva pitäisi muille metsän asukeille puheen, jossa kertoisi, millainen johtaja haluaisi olla. Sen jälkeen pidettäisiin Suuret Vaalit, joissa ihan jokainen metsän hiiri ja myyrä, hirvi ja mäyrä saisi äänestää sopivinta ehdokasta.

Ja niin tapahtui. Kaikki Sekametsän eläimet kokoontuivat sunnuntaina heti toisen aamiaisen jälkeen Suurelle Aukiolle kuuntelemaan johtajaehdokkaiden puheenvuoroja. Vanha ja viisas (mutta vähän höperö) pöllö avasi tilaisuuden:
Huhuu, huhuu! Tännepäin, huhuu! Ovatko kaikki paikalla, huhuu-huhuu!”

Pöllö oli tosiaan hyvin, hyvin vanha, noin satavuotias, ja tehän tiedätte, että pöllöt alkavat vanhemmiten huhuilla yhä enemmän ja enemmän.
Huhuu-huhuu-huhuu! Kuka tahtoo olla (huhuu!) ensimmäinen puhuhuhuhuuja?”

Karhu, joka oli metsän eläimistä kaikkein voimakkain ja väkevin, nousi heti pystyyn ja kiipesi suuren kannon päälle, jotta kaikki kuulisivat, mitä sillä oli sanottavaa. Sieltä se jylisi:
Minä olen sekametsän väkevin ja voimakkain eläin! Minä voitan tappelussa kenet tahansa teistä, ja siksi kukaan ei enää uskaltaisi rikkoa lakeja, jos minä olisin johtaja, sillä minä pieksisin kaikki näillä suurilla tassuillani ja raapisin näillä hurjilla kynsilläni!”

Näin Karhu aloitti puheensa metsän eläimille. Hiiri, kaniini ja myyrä vapisivat, tutisivat ja piiskuttivat pelokkaina, mutta hirvi ja susi puhkuivat ja puhisivat vihaisina.
Kyllä minä nyt yhden karhun tappelussa pieksen,” mutisi hirvi, ”onhan minulla sentään sarvet!”

Kaikkien metsän eläinten pitää nukkua talviunta, koska minäkin nukun, ja kaikkien pitäisi syödä marjoja, pähkinöitä ja sieniä, koska minäkin olen kasvanut vahvaksi ja suureksi niiden voimalla!” murisi karhu. Siili nyökkäili ja hurisi hyväksyvästi, ja orava hurrasi. Kettu ja ilves näyttivät epäuskoisen huvittuneilta, ja virnistelivät toisilleen.
Vai marjoja ja sieniä, hah! Me syömme lihaa, ja syömme sitä jatkossakin!”

Itsevarmuutta uhkuen karhu lopetti puheensa ja tassutteli murahdellen takaisin paikalleen.

Pöllövanhus herätettiin ja tönittiin taas kannon päälle kuuluttamaan.
Huhuhuhuu! Kukas sitten haluaisi puhua?”

Viekas ahma nousi paikaltaan ja tepasteli kannon luokse. Pöllö huhuili vielä hetkisen, varmuuden vuoksi, mutta sitten ystävällinen supikoira sai sen tönittyä alas kannolta, ja ahma sai puheenvuoron. Se kiipesikin esiintymispaikalle, suki vähän viiksiään, ja aloitti:
Ystäväiseni, metsän ihanat, kauniit eläimet! Kuulkaas nyt tuota lihaksillaan pullistelevaa karhu-parkaa! Minä olen sitkeä ja sisukas, ja se se vasta on jotakin! Kaikkien metsän eläinten pitäisi pärjätä omillaan, niinkuin minäkin pärjään, ja eikös se olekin kaikkein järkevintä! Kaikki kerätköön itse omat pähkinänsä ja marjansa, ja se joka ei syötävää löydä, olkoon ilman! Kenellekään ei mitään voi ilmaiseksi antaa. Sitä mieltä minä olen!”

Iäkäs majava tömisti jalkojaan, läiski litteällä hännällään ja vikisi:
Entä jos on niin vanha ettei pysty itse etsimään ruokaa?” Mutta ei ahma kuullut vastalauseita.
Pöllö oli vaipunut niin sikeään uneen, ettei sitä saanut enää kukaan hereille. Niinpä kannon nokkaan loikkasi minkki, joka sekin tahtoi osallistua johtajavaaleihin. Kesti hetken ennen kuin muut huomasivat, että minkki halusi puheenvuoron, sillä kanto ei ollut kovin korkea, ja minkki oli hyvin pieni. Aikansa odoteltuaan muut kuitenkin hiljenivät, ja se saattoi aloittaa puheenvuoronsa.

Minäkin haluaisin johtajaksi. Minä en ole ahne enkä viekas, en suuri enkä vahva, minä olen pieni ja vähän hölmö eläin. Miksi teidän siis pitäisi äänestää minua? Sen te saatte itse päättää, mutta minä en halua kieltoja enkä alistamista, en pakottamista enkä määräilyä.”

Karhu pudisteli epäuskoisena päätään, ahma hymyili hämillään ja hirvi näytti mietteliäältä. Kukaan ei virkannut mitään.

Pöllö oli taas herännyt, ja kuulutti nyt kaikille:
Huu! Jos ei ole mu-huhuu-ita ehdokkaita, niin äänestetään!”
Niin Suuret Vaalit pantiin toimeen, ja Sekametsän asukit olivat innoissaan. Äänestyslipukkeet lentelivät, kaikki touhottivat ympäriinsä, ja lopulta tulos oli selvä. Pöllö nousi kannolle ja huhuili kaikki takaisin kuuntelemaan.
Huuuuu! Vaalit ovat nyt päättyneet, ja tulos on selvillä! Kaikki Sekametsän eläimet ovat äänestäneet, ja Sekametsän uudeksi johtajaksi valitaan minkki! Huhuu!”

Eläimet hurrasivat ja iloitsivat, sillä minkki oli kerännyt selkeän enemmistön äänistä. Mutta kuinkas kävikään! Sekametsä joutui aivan retuperälle, sillä kuten minkki oli itsekin sanonut, sitä ei kiinnostanut asettaa kieltoja ja määräyksiä, ja kaikki todella saivat tehdä aivan mitä tahtoivat. Suuret eläimet pompottelivat pienempiään, kuten karhu oli halunnut, kukaan ei auttanut toisiaan, kuten ahma oli halunnut, ja lihansyöjät söivät pikkueläimiä, kuten ilves ja kettu olivat halunneet. Niin Sekametsä synkkeni ja monet muuttivat sieltä pois muihin metsiin etsimään kunnollisesti järjestettyä yhteiskuntaa.









Siihen loppui iltasatu
mutta eivät vielä nuku
ne pienet, somat kissanpojat
vaan toisen sadun haluavat!

Maailmanloppu

entä jos yhtäkkiä kaikki
elokuun ampiaiset vaikenevat
entä jos linnut syöksyvät
kiljuen meren suutelemaan 
ilmaan

entä jos tuuli ei laannu, vaan vihmoo
ja yltyy
sekaiseksi pauhuksi, kuulet
sen huudossa tulimyrskyn

entä jos harmaa kaupunki on kauttaaltaan
punamullanpunainen
tiilenpunainen
poltettu oranssi
sähköt ovat poikki

silloin
uskotko maailmanloppuun
ilma loppuu
jos tuomet itkevät sakeaa öljyä
nurmikko palaa
loppuun

Hienot juhlat

hopeisia suomuja ja
kultaisia höyheniä
pukee kai ylleen lentokala
ja silkillä ja sametilla
vaatettaa itsensä hopeakettu

molemmat ovat nimittäin menossa
ylenpalttisiin juhliin
hulppeaan vastaanottoon

etana ei lähde
se on luultavasti kutsuttu
mutta se tietää itsekin
olevansa liian hieno

haarapääsky pukee kai frakin
niin aina

mutta
kummituseläintä ei tälläkään kertaa kutsuttu
silti se aina tulee
ja alasti