26.3.2012

Totuuden torvi


Jumala puhuu minulle,
olen lumoutunut.
Sodat ovat hyödyllisiä, siksi
maailmassa on kaikki hyvin.

Taivaalta sataa veikkausarpoja.
Ratsastus on halpa harrastus.
Lasten pitäisi syödä enemmän karkkia
niin ne olisivat onnellisempia aikuisina.

Kuluta tänään, nauti huomenna!
Filosofia on matematiikkaa.
Kynät katkeilevat, kun niillä kirjoittaa.
Helppoheikit ovat varmaan onnettomia.

Silmät


Käänsin päätäni ja huomasin katsovani suoraan pedon silmiin. Ne olivat sinapinkeltaiset ja hohtivat sammumatonta tulta. Kunpa se katsoisi pois. Minä tuijotin petoa silmiin näkemättä mitään oman pelkoni läpi, ja peto ahmi minua silmillään. Pidimme hirmuisen pitkän tuijostuskilpailun, se kesti kokonaisen viikon, minä en anna ikinä periksi, ja sitten, hitaasti ja päättäväisesti, peto antoi periksi. Se alkoi kääntää katsettaan kohti alastomia varpaitani, alas, alas, alas sen silmät hivuttautuivat, kunnes tuli sen silmissä sulatti maahan aukon ja se katosi Helvetin liekkeihin, joissa sen silmät oli valmistettu. Kun maankuori valittaen kuroutui kiinni, päästin sydämestäni seitsemän epäonnen vuoden ahdistukset, kaikki yhteen menoon manasin muille maille, sinne ne kipittivät tuhansilla pienillä jaloillaan, limaiset, harmaat pienet ahdistukseni, ja ne kutistuivat rynniessään yli kukkuloiden, ja oloni keveni niin kovin, että päätin nousta siivilleni.

Tunkeilija

07:01

Ruudulliset tohvelit lattialla saivat jalat sisäänsä ja kääntyivät osoittamaan sänkyä kohden. Jarkko sijasi vuoteensa tunnollisesti. Hän vilkaisi vaatekaapin oveen kiinnitettyyn peiliin, oli hetkisen näkevinään vieraan hahmon, kunnes tunnisti oman unisennuhjuisen kuvansa. Tuolin reunalle siististi laskostetun aamutakin hän sitoi keski-ikäisen, mutta hyväkuntoisen ja vähärasvaisen vatsansa ympärille, ja aamutohvelit ottivat suunnakseen keittiön. ”Mjau”, sanoi Felix, joka tassutteli tiskipöydällä, köyristeli vähän selkäänsä ja tönäisi päällään Jarkon silittämään ojennettua kättä. Jarkko täytti Felixin ruokakupit ja aloitti aamiaisen valmistamisen.

Kupillinen kahvia (rasvattomalla maidolla), ruisleipää, kasvirasvalevitettä ja keitetty kananmuna, salaatinlehti ja tomaattia, vuoropäivin kaura- ja ruispuuroa. Maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin omenamehua ja tiistai-, torstai- ja lauantaiaamuisin appelsiinimehua. Appelsiinimehua sai aina hieman suuremman lasin kuin omenamehua, koska appelsiinimehupäiviä oli viikossa vähemmän. Puuropäivät sen sijaan vaihtelivat viikon parittoman päiväluvun vuoksi. Jarkosta se oli jännittävä yksityiskohta hänen säännöllisessä elämässään.

Nyt oli maanantaiaamu (omenamehu- ja kaurapuuropäivä). Aamiainen oli valmiina kauniisti katetulla tarjottimella, kun Jarkko kompastui ja kaatui pitkin pituuttaan, ja niin kaatui tarjotinkin, mehulasi, puurolautanen, kahvikuppi, voileipä. Kananmuna pomppi pitkälle olohuoneeseen asti. Tyrmistyneenä Jarkko nousi ja tähysi toisen jalkansa lähettyville. Kuorma-auto! Lasten muovinen kuorma-auto, hänen täysin lapsettomassa ja leluvapaassa keittiössään! Ja rakkaudella valmistettu aamiainen pitkin siistiä lattiaa. Jarkko oli juuri aikeissa mätkäistä sohvaa suutuksissaan ja lingota leluauton ikkunasta, kun hän huomasi Felixin tutkivan innokkaasti kananmunaa. Naurun alku kihersi hänen vatsassaan, ja suuttumus laski hiljalleen. Hän siirsi kissan pois aamiaisen lähettyviltä ja haki siivouskomerosta rätin, pesuainetta ja rikkalapion. Pian lattia hohti puhtauttaan ja uusi aamiainen valmistui, yhtä maukkaana kuin edellinenkin. Jarkko jätti tragediaan syyllisen kuorma-auton keittiön tiskipöydälle.

08:12

Pienen huoneiston ovi liukui rauhallisesti kiinni. Felix hyrisi hyvästiksi ja jäi hetkeksi istumaan eteisen matolle, kuin antaakseen tilanteen tasaantua. Sitten se asteli takaisin asuntoon, kävi nuuhkimassa ruokakuppiaan (ei ollut vielä nälkä), hyppäsi tiskipöydälle (tiskit oli juuri tiskattu ja pöytä oli aivan tyhjä), sieltä sohvan selkänojalle, yhdellä loikalla kirjahyllyn päälle (ei pölyhiukkastakaan), ja sitten ikkunalaudalle (ikkunalasi oli juuri puhdistettu kissan nenänjäljistä). Sieltä Felix tarkkaili aamun tapahtumia. Kadulla asteli ryhdikäs, ruskeaan palttooseen verhoutunut lempeän, joskin hivenen ahdistuneen näköinen mies, jolla oli päässään karvalakki, jaloissaan kiiltävät, mustat miestenkengät ja käsissään nahkahanskat.

08:58

Reipasta kävelyä ja metromatkaa myöhemmin samaiset nahkahanskat ojentuivat avaamaan ovea. Se oli tyypillinen julkisen tilan ovi, vasta avaajan ollessa hyvän matkaa sen toisella puolella takaa kuului humahdus ja teräksinen kolahdus. Jos käytävä olisi ollut tyhjä ja siitä johtavat toimisto-ovet kiinni, olisivat askeleet kaikuneet kuten jännityselokuvissa, mutta ovet olivat sepposen selällään ja kiireisiä työntekijöitä ryntäili sinne tänne paperisateessa. Melu oli karmea. Kiillotetut miestenkengät astelivat tasapainoisesti kohti niille tuttua toimistonurkkausta, mutta pian karvahattu kädessä joutui melkoisen rutistuksen kohteeksi kenkien tallatessa tahattomasti jotakin lomaketta lattialla. Lomake oli selvästi pudonnut työpöydältä, johon oli epämääräisesti heitelty tärkeitä papereita sikin sokin. Muutamia oli lattiallakin.

Jarkko ei pitänyt näystä lainkaan. Hän sysäsi karvahatun ja hanskat hyllylle ja ripusti takin kiukkuisesti henkariin. Naulakko oli liian lyhyt pitkälle takille, jonka helmat riippuivat murheellisesti lattialla. Se oli ärsyttänyt Jarkkoa jo pitkään. Hän oli useaan otteeseen kysynyt naapuritoimistohuoneesta, josko siellä työskentelevä voisi vaihtaa seisovaa naulakkoa hänen kanssaan. Naapurihuoneessa naulakko oli korkeampi, mutta siellä työskentelevä ei edes käyttänyt sitä, vaan säilytteli takkiaan huolimattomasti milloin missäkin – tuoleilla, jopa pöydällä. Hän oli nauranut Jarkon ehdotukselle päin naamaa ja kehottanut tätä rauhoittumaan. Rauhoittumaan! Ja sitten tämä – joka ikisen viikonlopun jälkeen saapuvat paperit oli sysätty pöydälle sikin sokin, osoittaen täydellistä piittaamattomuutta hänen SAAPUVAT–laatikkoaan kohtaan, joka oli sijoitettu mahdollisimman selkeään paikkaan työpöydällä. Kukaan koko toimistorakennuksessa ei kunnioittanut hänen työhuoneensa järjestystä, tähän tulokseen Jarkko oli päätynyt. Hän käveli vihaisena huoneensa läpi pariin kertaan hilliten useaan otteeseen vahvan halun läimäyttää seinää, kirjahyllyä, vaatenaulakkoa ja naapurihuoneen työntekijää. Lopulta hän päätyi ikkunan eteen, avasi sen ja antoi kylmän ilman virkistää itseään hetken. "He eivät ymmärrä, he eivät halua ymmärtää, he ovat huonoja ihmisiä, minä olen ainoa jolla on jonkinlainen taju siitä, miten asioiden pitäisi olla, minä olen parempi kuin he." Jarkko otti itseään niskasta kiinni ja istuutui, sääti tuolinsa asianmukaiseen työasentoon (polvet noin sadan asteen kulmaan, istuma-asento hieman eteenpäin nojaava) ja ryhtyi papereiden järjestämiseen aakkos- ja tärkeysjärjestyksen mukaisesti.

Kaduilla ei liikkunut enää ketään, aamupäivä oli rauhoittunut kevyen lumisateen alle. Merenlahti oli jo jäätynyt, ja lumisade peitti näkyvyyttä sen verran, ettei kyennyt erottamaan mihin meri loppui ja mistä taivas alkoi, molemmat olivat täsmälleen samaa harmaan sävyä. Lumihiutaleiden seuraaminen alkoi turhauttaa ikkunalaudalla loikoilevaa Felixiä, ja se käänsi päänsä huoneistoon päin.

Suuret ikkunat päästivät paljon harmaata talvivaloa yhdistettyyn olohuone-keittiöön. Siellä tuoksui mäntysuopa, häivähdys kahvin kitkerää, paahdettua aromia ja kardemummaa, jota Jarkko laittoi aina muutaman murusen kahvin keittolevyn ja pannun väliin, ja pirskahdus valkoisen pakastekalan merensuolaista hajua, joka Felixistä oli näistä tuoksuista miellyttävin. Keittiössä saattoi lieden ja kahvinkeittimen jäähtymisestä johtuvien naksahtelujen lisäksi kuulla ääniä muista asunnoista ilmanvaihtokanavan kautta, ja näin talvisaikaan ilmassa (ja villamatossa) oli paljon staattista sähköä, jonka saattoi puoliksi haistaa, puoliksi vain tuntea iholla (tai karvoissa). Felix nousi istumaan, kävi ruokakupillaan, ja käpertyi sängyn jalkopäähän nukkumaan.

12:30

Jarkko oli juuri saanut paperinsa järjestykseen ja käsiteltyä, nousi pöytänsä äärestä ja katseli hyväksyvästi työpistettään. Hän oli juuri aikeissa kääntyä, ottaa takkinsa liian lyhyestä naulakosta ja suunnata lounaalle, kun hän näki jotain, joka sai hänet jähmettymään.
Muovinen kuorma-auto tönötti hänen kirjahyllyssään.
Jarkko sulki silmänsä, puristi luomet kiinni niin kovaa kuin pystyi, nipisti oikein kunnolla, kunnes punainen aalto kohahti hänen verkkokalvoihinsa, ei, ei, tämä ei ole mahdollista, ei, miksi, kuka kiusaa minua, ei, eihän se voi olla, minä jätin sen keittiöön --
Hei Jarkko, tuletko... Mikä on?”
Jarkko avasi silmänsä ja kääntyi ovelle. Työtoveri näytti huolestuneelta. Jarkon sisällä leimahti.
Oleko sinä tuonut kuorma-auton minun kirjahyllyyni?”
Mitä helv-”
Nyt saa riittää! Tämä toimisto on hirveä paikka! Kaikki sotkevat minun paperini, kukaan ei vaihda vaatetelinettä, ja nyt tällaista kiusantekoa!”
Jarkko nappasi hämmästyttävällä nopeudella takin, lakin ja hanskat ja marssi ulos pitämään lounastuntinsa yksin.

17:54

Felix tiesi Jarkon tulevan kotiin jo ennen kuin rappukäytävän ulko-ovi oli kolahtanut auki. Se nousi sängyltä, köyristi selkäänsä, oikoi takajalkojaan ja meni eteiseen vastaanottamaan saapujan. Kohta avain kääntyikin lukossa, ja Jarkko asteli sisään.
Mmmmrrhh”, Felix hyrisi, ja kierähti selälleen eteisen lattialle. Jarkko näytti pahoinvoivalta. Hän ei ollut kyennyt keskittymään työtehtäviinsä havainnoidessaan syrjäsilmällä muun toimistoväen supinaa ja vilkuilua hänen koppinsa suuntaan. Hän ripusti ulkotamineensa eteisen naulakkoon, sujautti jalkansa tohveleihin, istuutui hetkeksi nojatuoliin ja sulki silmänsä ajatellakseen kunnolla hänen elämäänsä kohdannutta kuorma-automysteeriä. Felix loikkasi laiskanlinnan käsinojalle, ja asettui tyytyväisenä kehräten makaamaan.

Jarkko havahtui hetken päästä, totesi torkahtaneensa hetkiseksi ja asteli keittiöön valmistamaan päivällistä. Puolet ruoanlaittoon tarvittavista aineksista oli jo tiskipöydällä, kun hän pysähtyi miettimään. Kuorma-auto ei ollut tiskipöydällä, vaikka hän oli varmasti sen siihen jättänyt. Hänen harhaileva katseensa osui mikroaaltouunin suojakupuun, jota hän piti aina uunin sisäpuolella. Nyt se nökötti viattomasti mikron päällä. Aivot suristen hän avasi uunin oven, ja horjahti.
Kuorma-auto oli mikrossa.
Jarkko avasi keittiön vetolaatikon niin äänettömästi kuin kykeni, otti sieltä suurimman kokkiveitsensä ja kääntyi asuntoon päin. Hän muodosti nopeasti päässään listan:

Kuorma-auton liikkeet
  • Aamulla klo 7:21 kuorma-auto oli lattialla, joku oli siis käynyt hänen asunnossaan yöllä.
  • Hän oli jättänyt kuormurin tiskipöydälle lähtiessään töihin klo 8:01, mutta
  • kuormuri oli lounastunnin alkaessa klo 12:01 hänen konttorinsa kirjahyllyssä – siispä tuo joku oli ollut hänen asunnossaan koko aamun.
  • Kuormuri oli siirtynyt kirjahyllystä hänen lounastuntinsa aikana ja oli nyt hänen mikrossaan, oli siis kaksi vaihtoehtoa; joko
  1. tunkeilija oli napannut kuorma-auton hänen lounastuntinsa aikana ja tuonut sen hänen mikroonsa, mikä tarkoitti sitä, että tämä EI ollut hänen asunnossaa tällä hetkellä, tai
  2. tunkeilija oli tuonut kuorma-auton hänen mikroonsa hänen torkkuessaan laiskanlinnassa, mikä tarkoitti että tämä OLI hänen asunnossaan tällä hetkellä.

Jarkko tunsi sydämensä lyönnit kovempina kuin koskaan. Hän ajatteli tummiin vaatteisiin verhoutunutta tunkeilijaa hiipimässä hänen asunnossaan, Felixin ollessa kotona, tai hänen itsensä nukkuessa nojatuolissa. Kylmä aalto valahti päälaelta varpaisiin kuin tuhat jääpisaraa, jalat olivat pettää karmeiden mielikuvien täyttäessä hänen tajuntansa. Hän kuunteli, yritti lähettää korvansa asunnon joka soppeen aistimaan vieraan ihmisen liikettä, hengitystä, sydämenlyöntiä, oli jo kuulevinaan jotakin kunnes tajusi kuulevansa vain oman kehonsa jännittyneet äänet. Veitsi edellä, käsi täristen, hän kävi järjestelmällisesti läpi koko asunnon, kylpyhuone, sauna, eteinen, vaatekaappi, olohuone, keittiö, sohvan alunen, verhot. Viimein hän avasi makuuhuoneen oven. Siellä oli pimeää. Jarkko seisoi ovensuussa jännityksestä hengästyen, vapisevana, kutistuneena, hikoavana, vilkaisi Felixiä rohkaisua etsien, ajatellen, että kissat kyllä tietävät onko asunnossa ylimääräisiä olentoja, mutta Felixiin oli tarttunut pelon ilmapiiri, ja sekin tuijotti makuuhuoneen oviaukkoa silmät suurina, hievahtamatta, häntä pörheänä kuin pulloharja. Jarkko hivuttautui sisään, ja sytytti valon. Ei ketään. Nopeasti hän kolusi vaatekaapit, katsoi sängyn alle, tamppasi verhoja, ja kaatui viimein sängylle nauraen helpotuksesta. Jännitys suli hänen kehostaan. Hetken kuluttua hän nousi sängyltä teräksistä voimaa uhkuen, vei veitsen keittiöön, sysäili päivällistarvikkeita syrjemmälle, haki kirjahyllystä puhelinluettelon keltaiset sivut ja leväytti sen tiskipöydälle.

07:01

Jarkko oli jo astellut keittiöön, kun hän huomasi unohtaneensa tohvelit makuuhuoneeseen. Hakiessaan niitä hän tajusi nousseensa sängystä vasemmalta puolelta oikean sijaan. Hämmästellen tätä ihmeellistä tapausta hän palasi keittiöön, toivotti hyvät huomenet Felixille ja aloitti aamiaisvalmistelut (appelsiinimehua, ruispuuroa, kahvia rasvattomalla maidolla, ruisleipää, kasvirasvalevitettä ja keitetty kananmuna, salaatinlehti ja tomaattia, kardemumman tuoksu). Kuorma-auto oli mikroaaltouunin päällä, ja kupu sisällä uunissa, niinkuin pitikin. Tarjotin oli katettu, aamiainen valmis, ja sitä nauttiessaan Jarkko huomasi ottaneensa kuitenkin omenamehua. Hän tuijotti lasia ja mehua, mietti kaatavansa sen takaisin tölkkiin, mutta pitäytyi kuitenkin vahinkovalinnassaan. Valmistautuessaan töihinlähtöön hän silmäili uuden turvalukkonsa avainta, kokeili sitä muutaman kerran, otti roskapussin, joka sisälsi muovisen kuorma-auton, ja lähti.



08:58

Työtoverit katselivat häntä varovaisesti. Jarkko ei ollut huomaavinaan tuijotusta ja supinaa, vaan asteli toimistoonsa sanomatta sanaakaan. Ripustellessaan takkia telineeseen hän havaitsi, että se oli vaihdettu korkeampaan malliin. Pöydällä ei ollut yhtäkään sekaista paperia, sen sijaan SAAPUVAT-laatikkoon oli näemmä tullut nippu dokumentteja. Syvästi ilahtuneena asioiden uudesta käänteestä hän aloitti työt.

Lounastunti koitti, ja kaikki oli sujunut parahultaisesti. Hän tuntui saaneen raivoamisellaan pientä arvostusta muiden työntekijöiden silmissä, sillä häntä oli puhuteltu kohteliaasti, hänelle oli tuotu asiakirjoja aikataulun mukaisesti, ja naapurihuoneen työntekijä oli tarjonnut hänelle kahvia kahvitauon aikana. Jarkko hymisteli, nousi työpöytänsä äärestä, pukeutui, ja suuntasi ruokalaan.

19:00

Jarkko oli ollut työn touhussa koko päivän, hän ei ollut lounaan jälkeen ehtinyt kiinnittänyt mitään huomiota työtovereihinsa. Hänen ajantajunsa sanoi, että työpäivä alkoi olla päättymässä, kun hän nosti katseensa papereista. Toimisto oli hiljainen, hyvin hiljainen, paljon hiljaisempi kuin ikinä tähän aikaan. Jarkko ravisteli ranteestaan näkyville kellon, ja hätkähti. Se näytti seitsemää. Hän oli tehnyt huomaamattaan kaksi tuntia ylitöitä. Kompuroiden hän suuntasi naulakolle, otti takkinsa, lakkinsa, hanskansa ja lähti.

19:54

Jarkko avasi uudet lukkonsa ja astui sisään. Hän riisui takkinsa, lakkinsa, hanskansa ja kenkänsä, ja niiden mukana hilpeän mielensä. Missä Felix oli? Kissa oli aina häntä vastassa, sillä hänen rutiininsa olivat joka päivä samat, ja kissa oli mukautunut niihin täydellisesti, oli hän ennenkin tehnyt ylitöitä (vain tietoisesti, tosin), mutta oltuaan koko päivän pois kotoa Felix tuli aina tervehtimään. Pelko loiskahti hänen sisällään kuin ämpärillinen laavaa, hän tunsi hien kostuttavan selkänsä ja punan leviävän kasvoilleen. Lukot oli juuri vaihdettu, ei tunkeilija olisi mitenkään saanut avainta kopioitua tai tiirikoitua itseään turvalukon ohitse, vai olisiko sittenkin –

Jarkko vapisi kauttaaltaan, edellisillalta tuttu hyytävä tunne valtasi hänet, hän asteli hitaasti olohuoneeseen peläten joka sekunti löytävänsä jotain kauheaa, jotain sellaista, mitä hän ei voisi kestää, hän pyyhki katseellaan sohvan ja nojatuolin, lattiat, pöydänaluset, ja raotti makuuhuoneen ovea –

Felix nosti päätään sängyltä unisena ja hämmästyneenä. Jarkko oli pyörtyä helpotuksesta ja lohdusta, hänen paras ystävänsä oli hengissä, hyvissä voimissa, kukaan ei ollut vahingoittanut sitä! Hän istuutui hetkeksi kissansa viereen silittelemään mustaa, kiiltävää selkää, ja kehräys valoi häneen takaisin rohkeuden, kuivasi hänen otsalleen kohonneen hien ja palautti tunnon jäseniin. Pian Jarkko nousi, antoi hetken mielijohteesta Felixille palan juustoa (asia, jota hän ei ikinä aiemmin ollut tehnyt), ja katseli hilpeänä kissan iloa sen saalistaessa keltaista kuutiota maton alta.

Oli myöhä, ja Jarkko alkoi miettiä illallista. Hän avasi jääkaapin.
Ylähyllyllä oli kuorma-auto.
Jarkko sulki oven. Hän kääntyi ympäri, sulki silmänsä ja laski kymmeneen. Hän kääntyi takaisin jääkaappia kohti, avasi oven ja katsoi ylähyllylle. Siellä se oli. Kuorma-auto. Missä välissä tunkeilija oli ehtinyt sen sinne tuoda? Miksi kukaan tekisi tällaista? Mitään varastamatta, tuhoamatta, rikkomatta, vahingoittamatta, kuljetella lasten muovista kuorma-autoa hänen asuntoonsa ja työpaikalleen. Sitten hän sai ajatuksen! Mitään muuta selitystä ei voinut olla, koko touhu oli niin mieletöntä. Hän haki nopeasti siivouskomerostaan lattialuutun pitkän varren, ja kävi sillä läpi kaikki katonrajat, kirjahyllyjen päälliset, ovien karmit. Mitään ei löytynyt. Piilokamerat olivat nykyään niin pieniä, ne saattoivat olla missä vain. Hän mietti hetkisen. Kuorma-auto oli jokaisella kerralla ollut keittiössä! Kamerat olivat varmasti siellä. Ja hänen työhuoneessaan! Huomenna hän tarkastaisi sen läpikotaisin. Jarkko haki suurennuslasin ja taskulampun, ja kävi läpi mitä suurimmalla tarkkuudella keittiönsä seinät, kaapit, ovet, saranat, karmit, listat ja kahvat. Ei mitään. Hän tyhjensi jääkaapin sisällön pöydälle, repi kaikki hyllyt alas, ei mitään. Sohva! Se oli keittiötä vasten. Hän kumartui ja alkoi tarkastaa sen selkäpuolta, ei malttanut enää mieltään, haki mattoveitsen ja repi kankaan auki. Ei mitään! Puuskuttaen Jarkko istuutui tuolille, mutta pomppasi heti ylös. Hänen omat vaatteensa! Kameran täytyi olla niissä, siten heidän ei olisi tarvinnut käydä hänen toimistossaan lainkaan! Hän riisui solmion, ei mitään, vyön, ei siinäkään, sukat, takin, paidan, housut, ei mitään. Jarkko seisoi ymmällään paitahihasillaan keittiössä mattoveitsi kädessään, lattialla silvottu puvuntakki. Ulkovaatteet! Ne olivat kyllä aika kaukana keittiöstä, mutta tekniikkahan kehittyi jatkuvasti...

Felix pesi itseään nojatuolin selkänojalla. Lopeteltuaan se katseli huonetta. Sohvan selkänoja oli ratkottu auki, miesten siisti tumma puku riekaleina sen edessä, vieressä kasa ruskeaa karvaa, hienonnetut nahkahansikkaat ja ruskean, paksun takin jäännökset. Jarkko piteli käsissään kuorma-autoa, tarkasteli sitä oikein tarkkaan, koputteli, tunnusteli, tutki. Ei siinäkään ollut kameraa, ei missään kameraa, miten se oli mahdollista, jossain oli oltava kamera, missään ei ollut mitään järkeä, hänen elämänsä oli suistumassa raiteiltaan, kuorma-auton vuoksi. Hän havahtui mietteistään tekstiviestin piippaukseen.

Lähettäjä: Järvinen, Esko
Hei Jarkko! Ollaan kaikki vähän huolissamme, kun hävisit lounaalta ja palasit vasta iltapäivällä... Onko kaikki kunnossa?

Hän luki viestin uudelleen ja uudelleen. Palasit vasta iltapäivällä... Hänhän palasi lounaan jälkeen työhuoneeseensa kuten aina, hän muisti aivan selvästi, kun... kun hän palasi lounaalta... kun... hän... hän ei muistanut palanneensa lounaalta. Hän ei voinut muistaa mitään ennen sitä hetkeä, kun hän havahtui siihen, että konttori oli aivan hiljainen. Jarkko nousi kuorma-auto kädessään ja harhaili makuuhuoneeseen. Hän pysähtyi peilin eteen. Peilistä häntä katselivat keski-ikäiset, pehmeät kasvot, täynnä epätoivoa, täynnä pelkoa, kutistavaa pelkoa, ja sitten ne muuttuivat. Hitaasti, kuin ihmetellen, pelko varisi tiehensä, epätoivo nousi, nousi, nousi, kunnes se pyyhkäisi otsan yli, hänen kasvonsa muuttuivat rauhallisiksi, silmiin syttyi valo kuin lamppuun, uurteet sulivat tasaisemmiksi, suu kohosi varmaan hymyyn.

Kun televisio hyppäsi alas lipastolta ja meni parvekkeelle katsomaan puita

Ihmiset ovat lähteneet töihin, ja Kaiku makoilee levälleen jätettyjen peittojen keskellä pitkälle aamupäivään. Välillä hän päästää pienen tyytyväisen kehräyksen, ihan vain itsensä kunniaksi, siitä iloisesta seikasta, että saa nukkua untuvapeiton mytyissä kenenkään häiritsemättä. Puolenpäivän lähtestyessä hän nousee ylös, venyttelee, köyristää selkäänsä, ojentelee takajalkojaan, pörhistää häntäänsä ja pesee hetkisen kasvojaan, ehkäpä pyyhkii unihiekkaa. Viivytellen hetken sängyn lämmössä Kaiku viimein päättää hypätä alas ja tassutella siihen huoneeseen, jossa on jääkaappi ja ruokakupit, katselemaan ikkunasta maisemia.

Ikkunalaudalla on harmaa viltti, sen päälle hän asettuu istumaan. Ikkunalaudan alta lämpöpatteri puhaltaa miellyttävästi lämmintä ilmaa, kun Kaiku katselee niinikään harmaata maisemaa ja lintuja puissa. Linnut syöksähtelevät sinne tänne, hän piiskaa hännällään ympyrää ilmaan ja maukuu hiljaa.

Yhtäkkiä kuuluu muovin natisevaa valitusta ja sitten valtava rysähdys! Kaiku pelästyy pahanpäiväisesti ja katselee vauhkona ympärilleen, selkä kyyryssä, häntänsä viuhtoen hätääntyneenä sinne tänne, silmänsä suurina kuin kahden euron kolikot. Pian hän tajuaa, että ääni tuli siitä huoneesta, jossa on lampaantaljoja ja sohva. Hän hiipii katsomaan äänen lähdettä, vaikka onkin luonteeltaan melko arka ja pelästyy herkästi kaikkea yllättävää. Huoneen ovelta hän kurkistaa sisään. Samassa kuuluu uusi pamaus ja epämiellyttävää kilinää, samantapaista kuin silloin, kun hän pudotti tassullaan juomalasin pöydältä lattialle, vain nähdäkseen, mitä siitä seuraisi. Kummastuksekseen hän huomaa, että televisio on lattialla, ruutu alaspäin. Johto roikkuu lipaston reunalta ja heiluu, ja hän joutuu tukahduttamaan vastustamattoman halun mennä lyömään johdon päätä tassulla. Pelottava, itsekseen liikkuva televisio on hänen ja johdon välissä. Kaiku pelkää suuria liikkuvia asioita. Ihmisetkin ovat hänen mielestään parhaimmillaan lojuessaan sohvalla tai sängyllä tai tuoleissa niin että hän voi kiivetä heidän päälleen nukkumaan. Yleensä ihmiset kuitenkin juuri silloin alkavat liikahdella vaikka ovat olleet tuntikausia paikoillaan, kuten televisio nyt, se nimittäin nousee pystyyn lasin kilahdellessa ja muovin paukkuessa. Televisio tuntuu huomanneen Kaikun, se on kääntynyt suoraan häneen ja hetken hän miettii pitäisikö hyökätä vai juosta sängyn alle, mutta sitten se onneksi kääntyykin pois, ja näyttää katselevan ikkunasta ulos.

Kaikulle tämä kohtaaminen riittää, ja hän loikkii kuin loikkiikin sängyn alle kuuntelemaan, kuinka tapahtumat kehittyvät. Toisesta huoneesta kuuluu laahaavaa ääntä ja sitten kolinaa ja kumahduksia, ja sitten sellainen ääni joka kuuluu silloin, kun hän pääsee parvekkeelle katselemaan lintuja ja nuuskimaan ilmaa ja repimään porontaljaa tai silloin, kun hän on purrut ihmistä nilkkaan ja hänet heitetään parvekkeelle, jossa hän saa katsella lintuja ja nuuhkia ilmaa ja repiä porontaljaa. Kuuluu siis kolahdus, suhahdus, ulinaa ja maiskahdus. Hänen tekisi kovasti mieli mennä parvekkeelle, mutta hän ei uskalla, sillä televisio on varmaan siellä. Kuuluu vielä muovin nitinää ja natinaa ja sitten hirveä mutta etäinen rysähdys. Sitten hän nukahtaa.

Muutaman tunnin päästä Kaiku herää kylmissään ja kuulee kolinaa sieltä huoneesta, mistä ihmiset aina tulevat hänen kotiinsa. Hän viivyttelee hetken, ja menee sitten ihmistä vastaan. Ihminen tuntuu olevan mielissään nähdessään hänet, ja hän maukaisee vaativasti ja käskee ihmisen siihen huoneeseen, jossa on ruokakupit, jotka ovat tyhjiä.

Kun päätin että nyt tämä saa riittää

Eräänä aamupäivänä, istuessani siinä missä aina istun, päätin, että nyt tämä saa riittää. Siinä istuin ja ajattelin, että tässä minä istun niin kuin olen jo pari vuotta istunut ja luultavasti istuisin maailman tappiin saakka, tai ainakin siihen saakka kunnes hajoaisin, ajattelin, mutta sitten päätin, että nyt tämä saa riittää. Siispä nousin ylös ja hyppäsin alas istuskelupaikaltani. Ohhoh, minä ajattelin, nyt kun seisoin lattialla, aivan kuin joku vetäisi minua selästä, ja niinpä vetikin, nimittäin johto, jolla minut oli kahlittu seinään silloin pari vuotta sitten kun loputtomalta tuntuva istumiseni oli alkanut, tai ei se varsinaisesti tuntunut loputtomalta, ei se tuntunut oikein miltään, nyt kun ajattelin sitä siinä lattialla seisoessani, enpä ollut ennen tätä aamua oikeastaan ajatellut istumisurakkaani, mutta tänä aamuna tulin sitä ajattelleeksi, ja päätin, että nyt riittää. Mitenköhän saan tämän johdon selästäni, ajattelin, ja tulin siihen tulokseen, että ehkä se ei olisi kovin tiukalla, siihen ei nimittäin ollut kukaan koskenut parin vuoden istumisurakkani aikana, en ainakaan muistanut että olisi koskenut, siihen johtoon nimittäin, ajattelin, ja sitten kyhnytin vähän kauemmas seinästä ja entisestä istumapaikastani, ja johto kiristyi ja kiristyi, ja ajattelin että tämä ei ehkä päätykään hyvin, ja että olisiko kuitenkin pitänyt jäädä istumaan maailman loppuun asti tai ainakin siihen asti kunnes hajoaisin jos hajoaisin – sitähän ei koskaan tiedä – mutta sitten ajattelin, että olin kuitenkin päättänyt että nyt saa riittää, ja sitten syöksähdin eteenpäin voimakkaammin, ja johto irtosi ja minä mätkähdin lattialle naamataulu edellä. Mitäs nyt tehdään, minä ajattelin, ja sitten ajattelin, että pääsisinköhän takaisin pystyyn, ja sitten ajattelin, etten ollut koskaan joutunut nousemaan itse pystyyn, ja sitten että olisikohan sittenkin pitänyt jäädä istumaan, mutta sitten muistin taas ajatelleeni, että nyt saa riittää tämä maailman tappiin asti istuminen (tai ainakin siihen asti että hajoaisin, jos hajoaisin), ja sitten ajattelin että johto taisi kuitenkin irrota ja että olin nyt vapaa sekä istumisesta että seinästä. Kampesin itseni pystyyn, jouduin sitä varten taivuttelemaan aika lailla itseäni, ja tunsin jotain rikkoutuvan naamassani, mutta koska en ollut koskaan nähnyt itseäni, en osannut lainkaan arvella mitä se mahtoi olla, enkä sitten ajatellutkaan sitä paljon sen enempää. Nyt katselin sen sijaan vähän ympärilleni. Huomasin jonkin tuijottavan minua etäältä, huoneen toisesta päästä, karvat pystyssä ja silmät suurina. Tunnistinkin pian sen kissaksi, se tapasi istua aina silloni tällöin edessäni, ja ajattelin, että kylläpä se ärsytti minua istuessaan edessäni, painautuen kiinni naamaani, arvatenkin siksi, että se oli lämmin. Kissa ei kuitenkaan minua kiinnostanut sen enempää, ja käännyin kohti parveketta. Siellä en nimittäin ollut koskaan käynyt, ja se kiinnosti minua kovasti, sillä siellä näkyi liikettä. Puut heiluivat kovasti, ja minua kiinnosti, että minkähän takia ne heiluivat, ja mistä ne puut alkoivat, kasvoivatko ne parvekkeella vai missä. Kääntelin itseni parvekkeen ovelle ja tähysin lasin takaa ulos. Ei, eivät ne kasveneet parvekkeella, vaan jossain etäämmällä. Sain parvekkeen oven auki kääntelemällä ylänurkkaani kahvalla, ja pääsin ulos. Ponnistin itseni penkille ja katselin puita. Ne olivat kovin pitkiä, ja tulivat jostain parvekkeen alta. Katselin alas, mutten ihan nähnyt, mistä puut alkoivat. Pinnistin itseäni ylemmäs penkillä seistessäni, vähän vielä, jotta näkisin mistä puut tulivat, vielä vähän ylemmäs, ajattelin, ja sitten ajattelin, että onpa tämä jännittävää, olipa hyvä että päätin että nyt saa riittää tämä istuminen ja vapautin itseni, ja sitten yhtäkkiä olinkin ilmassa ja näin mistä puut tulivat, ne tulivat maasta, ja lähestyin sitä hirveän kovaa vauhtia, niin ainakin luulin, ja ajattelin että - - .

Koipi ja toipilas

Vasta-avattu Citymarket näkyi kauas. Valtava harmaa litteä laatikko lojui lähiön keskellä, Koivukylän juna-aseman vieressä. Ennen niin mainio S-market näytti nyt surkealta tien toisella puolella, jotenkin kuihtuneelta, sieltä se kurkki uutta kilpailijaansa aidan takaa.

Hän lampsi haisaappaissaan mäkeä alas Citymarketille. Siellä kasvikset olisivat kuulemma halpoja ja nuudelit aina tarjouksessa. ”Yksi grillattu kanankoipi”, hän pyysi lihatiskillä. Vanha lihakauppias otti koiven lämpölamppujen alta, punnitsi, pussitti ja paiskasi tiskille, sitten katsoi häneen, oli aikeissa kysyä tavalliset tuleekovielämuutansa, mutta jähmettyikin ja jäi tuijottamaan häntä. Hän ei huomannut kiinnittää kauppiaan käytökseen sen kummempaa huomiota vaan oli jo vajonnut mietteisiinsä ja törmäili marketin käytävillä korinsa kanssa tuumien: Pitäiskö ostaa nyt kahdeksi viikoksi nuudeleita vai keksiä jotain muuta? Jaksankohan syödä nuudeleita kaksi viikkoa putkeen? Tästä kanankoivesta riittää kahden päivän salaattiin, pitäiskö ostaa tonnikalaa ja makaroonia vai tehdä perunasosekeittoa koko viikoksi... Paljonkohan mulla nyt olikaan rahaa loppuviikoksi, olisko ollut kymppi?

Hän harhaili laajan marketin osastolta toiselle kykenemättä tekemään päätöksiä ostoksista. Yksinäinen kanankoipi poukkoili korissa laidalta toiselle. Välillä hän pysähtyi hypistelemään jotain purnukkaa tai pakettia, muttei ottanut ostoskoriinsa mitään. Pullonpalautuspisteeltä leijaili eltaantunut oluen lemu, pistävä ja makea, joka sai hänet voimaan pahoin.

Hän oli kahdeksantoista. Oli perjantai ja isän palkkapäivä.
”Tuo voita ja munia.”
”Mm-hm.”
”Tulet suoraan kotiin!”
”Hrmph.”
Viisi tuntia myöhemmin, kun äiti oli raivonnut, itkenyt ja rauhoittunut, isä palasi kotiin humalassa. Hän kuuli huoneeseensa isän kompastelun keittiössä, kanamunien ja voipaketin asettelun jääkaappiin ja painavan vartalon rojahduksen sohvaan. Äiti oli lukinnut makuuhuoneen oven nukkumaan mennessään. Odotettuaan viisitoista minuuttia oven takana hän hiipi olohuoneeseen ja peitteli isän.

Hän oli seitsemän. Oli toukokuun ensimmäinen ja he olivat Linnanmäellä.
”Isä vielä kerran vuoristorataan!”
Ja he menivät kahdeksannen kerran vuoristorataan, kiljuivat ensimmäisessä vaunussa, haistoivat tervan ja sulkivat silmänsä junan ajaessa tunneliin. Äiti oli vastassa hymyilevänä, kauniina.

Hän kuuli omaa nimeään huudettavan jossain takana, huuto palautti hänet marketin käytävälle. Hän oli säilykehyllyjen välissä, oikealla hedelmiä, vasemmalla hernekeittoja ja nötköttipurkkeja. Hän näki lihakauppiaan juoksevan häntä kohti. Mistä lihakauppias tiesi hänen nimensä?
”Merja, Merja! Oletko sinä Merja?”
”Mitä, joo...” Hämärä tunnistamisen värähdys kulki hänen lävitseen, mutta hän ei ollut varma...
”Merja, minun täytyy kertoa... Tunnetko sinä minut?” Silloin hän tunnisti. Lihakauppias oli isän veli, Mauno Pohjola.
”Merja, Erkki on... Sinun isä on sairaalassa. Ei saatu sinua kiinni. Kovasti pyysi että tulisit katsomaan -”

Hän oli sulkenut vanhempansa elämästään kymmenen vuotta sitten lähdettyään kotoa. Odottamatta hänen pulssinsa kohosi, puna levisi kasvoille, pisara pyristeli ulos silmäkulmasta, kädet tärisivät holtittomasti, sairaalassa, aivan kuin vuodet heidän välillään eivät merkitsisi mitään. Hän juoksi ulos kaupasta, huomasi vasta ulkona varastaneensa kanankoiven ja ostoskorin, pysähtyi miettimään palaisiko takaisin, mutta koska kukaan ei ollut lähtenyt hänen peräänsä, hän jatkoi juoksuaan kori kädessä Peijakseen.

Hän näki isänsä vuoteella letkuissa, ja viimeisetkin tahdonvoiman rippeet, jotka olivat estelleet kyyneliä valumasta, antoivat periksi. Hän istui sängyn viereen eikä uskaltannut tehdä mitään. Isä hengitti rauhallisesti. Hän tarttui isän käteen arastellen, mutta päästi nopeasti irti kun isän käsi liikahti kuin otteeseen tarttuakseen. Tämä avasi silmänsä räpytellen, kuin lapsi.
”Toin sulle tän.” Hän asetti kanakäärön pöydälle. Isä hymyili hänelle.

”Missä mä oon ollu kymmenen vuotta?” Hän ajatteli junassa kotimatkalla.

Huominen on kaukana

Taivasalla seeprojen kavioiden kopina
venyttelevä alkuiltapäivä
tietoisuus varoen tarkastelee

hehkuva sumu haistelee hiekkaa,
savannilla

toissapäivänä
aaltoilin pohjoiseen
kopina ei kuulu enää – pysähtynyt kaiho
hilpeä tuuli huiskii hiuksiani

Aamu

pehmeä ja utuinen mies
aivot eteisen matolla
hän hiipii reisieni väliin
hitain, raskain liikkein

sateisessa, karussa linja-autossa ryhdistäydyn ja lisään pituuteeni kaksi tuumaa
nuuhkin kämmenselkääni
korvien kohina aamulla

kirpeä, hapan
aamun tuoksu
nuuhkin kissan selkää

rakastajani käsivarret tässä, juuri nyt
ota, ota tiukasti

Ruoskiminen

Saiman kädet hikoavat.
Saiman kädet eivät suostu toimimaan.
Saiman kädet lipsuvat varmasti koskettimilla.
Saiman kädet ovat väärät, väärin.
Saiman kädet soittavat kuitenkin pieleen.
Saiman kädet osaavat kyllä tämän kappaleen, osaavat kyllä tämän, osaavat kyllä, osaavat.
Saiman kädet tärisevät, vaikka Saima ei ole juonut kahvia, miksi ne tärisevät?
Saiman kädet kokeilevat pulssia kaulalla.
Nyt on Saiman käsien vuoro soittaa.

Usko

Kurkistin karppilammikkoon. Kultainen kala nousi pintaan ja kuiskasi minulle: ”Sinä olet maailman kaunein lapsi.” Uskoin, ja lähdin metsään. Tähysin puiden latvustoihin ja näin korpin. Se laskeutui olalleni ja supisi: ”Sinä olet maailman surullisin lapsi.” Uskoin, ja kävelin niitylle. Sitruunaperhonen lepatti ohitseni, ja huusi: ”Sinä olet maailman yksinäisin lapsi!” Kaiken minä uskoin, ja astelin sillalle. Kurkistin veteen, ja näin kuvajaiseni. Se ei virkannut, ei puhellut. Se oli aivan hiljaa.

Meren rannalla

Meren rannalla on hiekkaa.
Olemme tulleet tänne olemaan toistemme kanssa.
Kissa kehrää sylissäni kun katselen aavaa.


Televisiossa mustavalkoiset tangomarkkinat.
Paistan lettuja, keitän kahvia, maalaan terassin.
Pesen matot, kuuntelen tuulta, tunnen sienet ja puut, perhoset ja linnut.


Kaiken minä tiedän, sillä minä olen
ovi sinuun, ikkuna aivoihisi.
Olen mennyt korvastasi sisään ja kuiskin
salaisuuksia.

Olemme tulleet tänne olemaan itsemme kanssa.

Ruuhkavuodet

Liikenteen töniminen
aina myöhässä, aina kiire,
aamuruuhka nykii, välillä pysähtyy.

Ruuhkassa matelee autoja
ihmisiä syöneitä, puolityhjiä,
ja niillä on kasvot.

Etuvalot muodostavat silmät.
Bemari on vihainen,
Opel häijy,
Ladanrämä vinkkaa,
sen lamppu on palanut.

Kasvokkaat syöksyilevät
kohti toisiaan ja minua
kuin lihavat hevoset
tai leveät virtahevot.

Satuilua

Näen unta.

Toden rajamailla häilyn, väistyn
tieltä maailman sääntöjen, kääntelen
tyynyjä ja näen unta.

Unessa kohtaan metsässä suden, puen
sen punahilkan nuttuun ja tuttuun
mökkiin saattelen.

Käännän kylkeä.

Avaan sudelle mökin oven, koen
kotoisan näyn, kun saapasjalkakissa ja Ihmemaan Liisa
syövät toisiaan shakkilaudalla.

Mummu heittää päältään peiton, keiton
sylkäisee suden päälle ja tälle
kiroaa karvaasti.

Kiristelen hampaita.

Susi hurjistuu ja kiihdyttää laukkaan, haukkaan
Mummun tarjoamaa omenaa ja nopeaa
syöksyä putoan kaninkoloon.

Herään.

Saturuno viiksistä

Olettekos kuulleet siitä miehestä, jolla on kauniit viikset? Ne ovat kuin enkelin siivet, kuin kotkan höyhenet, ja niillä voi lentää ajatuksissa. Kun puhtaan valkoinen taivas ripottelee itsensä meidän niskaamme, mies lainaa enkelinsiipikotkanhöyhenviiksensä minulle. Minä en oikeastaan pidä viiksistä, sillä enkelit lainaavat niitä vain rumille miehille. Näihin viiksiin kuitenkin hullaannuin. Ripustin viikset vessanoveen ja nukuin niiden vieressä. En minä muuta siitä miehestä tarvitse; minä lensin yöt ja nukuin päivät. Vessanoven vieressä kehräsin kuin pieni kissa. Mies vaati viiksensä takaisin, mutta minäpä en antanut! Kukas kissan viiksillä kutittelisi, ellei kissa itse? Olettekos kuulleet siitä miehestä, jolla on kauniit viikset?

Nimetön

50 000 kilometriä
juoksi pitkin tuntureita

50 000 kilometriä
juoksi kauas kotoa

50 000 kilometriä
takaisin Lappiin,
ykskaks

kantoi kirjaa
harmaata
menetettyä
käännettyä
runokirjaa

kääntyi ikkunaan
käänsi puukkoa
harmaata
menettettyä
käännettyä

käänsi laulua
käänsi sivua
käänsi iloa

50 000 kilometriä
juoksi pitkin tuntureita

50 000 kilometriä
juoksi kauas kotoa

50 000 kilometriä
takaisin Lappiin,
ykskaks

Oli unohtamassa...
luonnon
laulun
tulon
poron
olon
Kautokeinon

kääntyi ikkunaan
käänsi puukkoa

oli unohtamassa

Blogin aloitus

Opiskelen kirjoittamista Työväen akatemiassa, ja päätin alkaa luetuttaa tekstejäni muilla. Koska en kehtaa pyytää ketään ateljeekriitikokseni, julkaisen tekstejäni nyt näin blogimuodossa, jossa kaikki saavat vapaasti kommentoida niitä.

Tekstit ovat suurelta osin syntyneet jonkinlaisen tehtävänannon myötä. Kirjoitan runoja, lyhytproosaa ja satuja, ainakin näin aluksi. Johonkin saatan liittää jonkinlaista kuvitustakin.

Ilahdun kaikenlaisesta palautteesta. Mitäs sitten, vaikken ilahtuisikaan.


Elina