Mudut,
säynävät ja hauki
Joessa, joka alkaa
kalalammelta, ja joka laskee mereen, elelee mutuparvi. Mahdatko
tietääkään, millaisia mudut ovat? Sellaisia pienen pieniä, vain
muutamien senttien mittaisia sinttejä, kirjavan ruskeita,
mulkosilmäisiä, hyönteisten toukkia ja muita pikkueläimiä syöviä
pikkukaloja. Mudut ovat aika fiksuja kaloiksi – ehkäpä niiden
pienen koon vuoksi mielen on täytynyt kehittyä, jotta ne ylipäänsä
pärjäisivät tässä julmassa maailmassa.
Eräänä nimettömänä
päivänä – kalat eivät nimeä päiviä, sillä niille on aivan
yhdentekevää, onko torstai vai tiistai – mutuparvessa kuhisi.
Ehei, älä luulekaan, ei ollut kutuaika, vaan nyt kuhisi vallan
muista syistä: erään kalaperheen kaikkein pienin mutu oli kadonnut
kuin plankton virtaan. Perheen äitikala oli murheen murtama, kerta
kaikkiaan, ja isäkalakin oli aivan huolesta harmaana. Kadoksissa
oleva pikkumutu oli vasta muutaman päivän ikäinen. Etsittiin,
kierreltiin, käänneltiin; huhuiltiin, huudeltiin, huikkailtiin,
mutta eipä löytynyt pikkuista kalaa mistään.
”Hyvää yötä,
poikaseni,” sanoi eräs äitikala pienille kalalapsilleen, suikkasi
molemmille hyvänyönsuukot ja sulki makuukammarin oven.
”Minua pelottaa,”
kuiskasi pienempi siskoista.
”Pelkuri!” kähisi
vanhempi sisar. ”Mitä sinä muka pelkäät?”
”Suurta Varjoa,” sanoi
pikkukala.
”Mitä varjoa?”
”Joku näki viime yönä,
kun Suuri Varjo lipui pimeästä ja kävi nappaamassa ikkunasta
kalalapsen!”
”Ei varmasti nähnyt!
Joku vain keksi tuollaisen jutun pelotellakseen muita,” huudahti
isosisko, mutta sen ääni oli ruvennut tärisemään, eikä se
kuulostanut enää yhtään niin vakuuttavalta. ”Se pieni mutu on
varmasti vain eksynyt jonnekin!”
”Katsotaanko ikkunasta?”
kysyi pikkusisko.
”EI!”
Vanhempi kalalapsi alkoi
pian tuhista unissaan, mutta pikkumutu ei saanut unta. Se tärisi
pelosta kuvitellessaan kaikenlaisia hirviöitä ikkunansa alle.
Viimein sen oli pakko nousta sängystä katsoakseen ulos, jotta voisi
varmistua siitä, ettei siellä liikkunut mikään. Se raotti verhoja
ja työnsi kuononsa niiden välistä. Ulkona oli hyvin hämärää.
Se tähysi naapuriin, mutta siellä nukuttiin jo. Äkkiä sen
näkökentässä liikkui jokin, ja se käänsi äkkiä päätään ja
näki valtavan, mustan varjon, ja terävät hampaat.
Aamulla isosisko heräsi ja
näki tyhjän vuoteen ja raollaan olevat verhot. Sen sydän pomppasi
kurkkuun pelästyksestä, sillä koko yön se oli nähnyt
painajaisia, jossa Suuri Varjo lipui mutukylän yllä. Pian
hysteeristä äitikalaa lohduteltiin ja koko parvi tutki ja etsi,
mutta pikkusiskoa ei löytynyt, ei mistään. Kun seuraavana yönä
katosi jälleen lapsi, valtasi parven jo paniikki. Kalat
uiskentelivat ympäriinsä ja hätäilivät, itkivät ja tutisivat
peloissaan; äitikalat käskivät jälkikasvuaan pysymään piiloissa
ja vahtivat niitä päivät ja yöt. Kaikesta varovaisuudesta
huolimatta pienien mutujen katoaminen jatkui, yksi kerrallaan.
Isosisko poti hirveää
syyllisyyttä pikkusiskonsa katoamisen vuoksi, ja päätti ruveta
selvittämään tapahtunutta. Se janosi seikkailuja ja jännitystä,
ja uskoi pääsevänsä kadonneiden pikkukalojen jäljille nopeammin
kuin kukaan muu. Se ilmoittikin aikeistaan äidilleen: ”Äiti, minä
selvitän kadonneiden pikkukalojen tapauksen!”
Äitikala suuttui,
tietenkin. ”Sinä pysyt kotona etkä lähde mihinkään, ettet vain
katoa sinäkin! Älä yritä olla urhoollinen, nyt ei ole sen aika.
Isot kalat saavat varmasti selville kaiken tarpeellisen, ja
pikkusisko palaa pian kotiin.”
Isosisko oli vihainen. Joka
yö parvessa oli yksi mutulapsi vähemmän, eikä asiaa pohtimaan
nimitetty työryhmä ollut saanut mitään selville – kyseli vain
kadonneiden perheiltä kaikeinlaisia typeryyksiä ja touhotti
ympäriinsä tärkeän näköisenä. Äitinsä kiellosta huolimatta
päätti isosisko ottaa ohjat omiin eviinsä. Niinpä seuraavana
yönä, kun äitikala oli jo toivottanut hyvät yöt ja vajonnut
levottomaan uneen, pujahti isosisko ikkunasta talon katolle
tarkkailemaan. Se painui aivan matalaksi katon pintaan. Sitä oli
pelottanut, kun pikkusisko oli kertonut suuresta varjosta, mutta nyt
pelko oli väistynyt rohkeuden tieltä. Isosisko ajatteli, että
pikkusisko tarvitsi apua siellä, mihin oli joutunut.
Yö pimeni pimenemistään,
ja isosisko oli juuri kyllästymäisillään odotteluun, kun alkoi
tapahtua. Pimeydestä lipui aivan hiljaa Suuri Varjo kohti kylää.
Se suuntasi erään viereisen majan ikkunaan. Kuunsäteiden osuessa
Suureen Varjoon kauhistunut isosisko näki, kun valtavankokoinen kala
tunki päänsä majan ikkunasta sisään, ja veti sen sitten ulos
roikottaen suussaan pientä kalaparkaa.
Isosisko vapisi
kauttaaltaan. Mitään niin kamalaa se ei ollut osannut
kuvitellakaan. Voi pikkusiskoa hirviökalan vatsassa! Surkuteltuaan
hetkisen siskonsa kohtaloa isosisko kuitenkin päätti ryhdistäytyä
ja kostaa, tavalla tai toisella. Ensin oli selvitettävä, mistä
hirviö oli kotoisin.
Isosisko lähti varovasti
seuraamaan jättiläistä. Suuri kala lipui hiljaa takaisin
pimeyteen, eikä huomannut pientä mutua, joka oli aivan sen
pyrstössä kiinni. Isosisko ei ollut ikinä poistunut mutuparven
alueelta, joten se ei tiennyt, mihin oli hirviötä seuraamassa.
Perätysten ne uivat kauemmaksi ja kauemmaksi, ja joki kävi koko
ajan leveämmäksi ja suuremmaksi. Pian isosisko tajusi, mihin suuri
tappajakala oli uimassa – kalalammikkoon. Se päätti palata
takaisin kylään ja kertoa muille, mitä oli saanut selville.
*****
Kalalammessa, josta virtaa
vettä jokeen, joka laskee mereen, asustaa säynäväparvi. Ehkä et
tiedäkään, millaisia säynävät ovat? Sellaisia suurehkoja
särkikaloja, pulleita ja tanakoita, tukevapyrstöisiä,
keltasilmäisiä, punertavaeväisiä, mielenliikkeiltään hyvin
yksinkertaisia kaloja. Ne syövät enimmäkseen nilviäisiä, mutta
on kuultu puhuttavan, että joku lihava säynävä olisi iskenyt
hampaansa toiseen kalaankin. Mitä suuremmaksi säynävät kasvavat,
sitä ahneemmiksi ne käyvät.
Eräs paksu ja ahne säynävä
oli ruvennut kaipaamaan ruuakseen jotakin muuta kuin pikkuisia
nilviäisiä. Niinpä se oli salaa muilta ruvennut suunnittelemaan
juonta, jolla se saisi napattua kaloja ateriakseen. Muita säynäviä
se ei voinut pyydystää, sillä se olisi huomattu parvessa heti,
mutta joessa, joka virtasi mereen, asusti kaikenlaisia turhia
pikkukaloja, joiden syömisestä ei voinut olla mitään haittaa
kellekään. Niinpä jo parin viikon ajan se oli käynyt nappaamassa
vatsaansa pieniä mutuja, jotka kurkistelivat yöllä ikkunoista.
Eräänä yönä se olikin
tapansa mukaan lähdössä joelle saalistusretkelle. Hiljaa se lipui
kalalammesta joen suuta kohti, pimenevään veteen. Pian se olikin jo
mutujen kylän reunamilla. Se kaarteli kylää yläpuolelta, jotta
sitä ei huomattaisi, mutta kuten aina, kadut olivat tyhjiä ja talot
hiljaisia. Nyt vain pitäisi löytää sopiva lastenhuoneen ikkuna,
johon iskeä! Pian se huomasikin eräässä ikkunassa kalanpoikasen
kuonon tiirailemassa ulos. Helpoksi oli taas saalistaminen tehty!
Nopeasti se hyökkäsi ikkunaan, mutta sitten tapahtui jotain, mitä
se ei ollut osannut odottaa: mudut olivatkin odottaneet sitä!
Säynävän alahuulen läpi lyötiin rengas, ja se kahlittiin siitä
keskelle kylää koko yöksi.
Säynävä sinkoili
ympäriinsä ja yritti päästä irti paalusta, johon se oli
alahuulestaan kiinnitetty, mutta ei auttanut rimpuilu ja riuhtominen.
Veri vain valui huulesta, ja sumensi veden ympärillä. Pikku hiljaa
säynävän veri kulkeutui veden virtauksen mukana kauas, kauas
alajuoksulle. Mitä enemmän säynävä rimpuili, sitä enemmän
verta valui. Se oli mutujen tarkoituskin.
*****
Joen alajuoksulla, juuri
ennen kuin se laskeutui mereen, lymysi valtava hauenjötkäle. Sinä
kyllä tiedät, millaisia hauet ovat. Mudut eivät sitä
kiinnostaneet, sillä se oli niin suuri, että mutujen syöminen
olisi ollut kerrassaan turhaa hommaa. Nyt se kuitenkin haistoi
vedessä jotain houkuttelevaa. Aivan kuin verta olisi valunut
yläjuoksulta! Se ei ollut syönyt pariin päivään ollenkaan, joten
veren houkuttamana se lähtikin huimaa vauhtia jokea ylöspäin.
*****
”Hauki tulee, hauki
tulee!” Huudettiin äkkiä aukiolta.
”Kaikki suojaan!”
Valtava petokala lipui
keskelle kylää, sen varjo peitti alleen kaikki majat ja mökit.
Säynävä oli menettänyt tajunsa verenhukan vuoksi, ja riippui
murheellisen näköisenä ketjussa. Verta valui yhä. Sitten hauki
olikin jo paalun kohdalla. Sen neulanterävät hampaat upposivat
säynävän lihaan, ja saaliin silmät pullahtivat ulos päästä,
kun hauki puristi leukansa yhteen. Yhdellä puraisulla säynävä oli
hauen kidassa, ja kettinki katkesi helähtäen. Pari pyrstön
tempaisua, ja hauki oli poissa.
Nyt
äitikissa sulkee kirjan
on
iltasadut tämän illan
kerrottu,
ja kaikki kissat
peiton
alla tuhisevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti