26.3.2012

Kun päätin että nyt tämä saa riittää

Eräänä aamupäivänä, istuessani siinä missä aina istun, päätin, että nyt tämä saa riittää. Siinä istuin ja ajattelin, että tässä minä istun niin kuin olen jo pari vuotta istunut ja luultavasti istuisin maailman tappiin saakka, tai ainakin siihen saakka kunnes hajoaisin, ajattelin, mutta sitten päätin, että nyt tämä saa riittää. Siispä nousin ylös ja hyppäsin alas istuskelupaikaltani. Ohhoh, minä ajattelin, nyt kun seisoin lattialla, aivan kuin joku vetäisi minua selästä, ja niinpä vetikin, nimittäin johto, jolla minut oli kahlittu seinään silloin pari vuotta sitten kun loputtomalta tuntuva istumiseni oli alkanut, tai ei se varsinaisesti tuntunut loputtomalta, ei se tuntunut oikein miltään, nyt kun ajattelin sitä siinä lattialla seisoessani, enpä ollut ennen tätä aamua oikeastaan ajatellut istumisurakkaani, mutta tänä aamuna tulin sitä ajattelleeksi, ja päätin, että nyt riittää. Mitenköhän saan tämän johdon selästäni, ajattelin, ja tulin siihen tulokseen, että ehkä se ei olisi kovin tiukalla, siihen ei nimittäin ollut kukaan koskenut parin vuoden istumisurakkani aikana, en ainakaan muistanut että olisi koskenut, siihen johtoon nimittäin, ajattelin, ja sitten kyhnytin vähän kauemmas seinästä ja entisestä istumapaikastani, ja johto kiristyi ja kiristyi, ja ajattelin että tämä ei ehkä päätykään hyvin, ja että olisiko kuitenkin pitänyt jäädä istumaan maailman loppuun asti tai ainakin siihen asti kunnes hajoaisin jos hajoaisin – sitähän ei koskaan tiedä – mutta sitten ajattelin, että olin kuitenkin päättänyt että nyt saa riittää, ja sitten syöksähdin eteenpäin voimakkaammin, ja johto irtosi ja minä mätkähdin lattialle naamataulu edellä. Mitäs nyt tehdään, minä ajattelin, ja sitten ajattelin, että pääsisinköhän takaisin pystyyn, ja sitten ajattelin, etten ollut koskaan joutunut nousemaan itse pystyyn, ja sitten että olisikohan sittenkin pitänyt jäädä istumaan, mutta sitten muistin taas ajatelleeni, että nyt saa riittää tämä maailman tappiin asti istuminen (tai ainakin siihen asti että hajoaisin, jos hajoaisin), ja sitten ajattelin että johto taisi kuitenkin irrota ja että olin nyt vapaa sekä istumisesta että seinästä. Kampesin itseni pystyyn, jouduin sitä varten taivuttelemaan aika lailla itseäni, ja tunsin jotain rikkoutuvan naamassani, mutta koska en ollut koskaan nähnyt itseäni, en osannut lainkaan arvella mitä se mahtoi olla, enkä sitten ajatellutkaan sitä paljon sen enempää. Nyt katselin sen sijaan vähän ympärilleni. Huomasin jonkin tuijottavan minua etäältä, huoneen toisesta päästä, karvat pystyssä ja silmät suurina. Tunnistinkin pian sen kissaksi, se tapasi istua aina silloni tällöin edessäni, ja ajattelin, että kylläpä se ärsytti minua istuessaan edessäni, painautuen kiinni naamaani, arvatenkin siksi, että se oli lämmin. Kissa ei kuitenkaan minua kiinnostanut sen enempää, ja käännyin kohti parveketta. Siellä en nimittäin ollut koskaan käynyt, ja se kiinnosti minua kovasti, sillä siellä näkyi liikettä. Puut heiluivat kovasti, ja minua kiinnosti, että minkähän takia ne heiluivat, ja mistä ne puut alkoivat, kasvoivatko ne parvekkeella vai missä. Kääntelin itseni parvekkeen ovelle ja tähysin lasin takaa ulos. Ei, eivät ne kasveneet parvekkeella, vaan jossain etäämmällä. Sain parvekkeen oven auki kääntelemällä ylänurkkaani kahvalla, ja pääsin ulos. Ponnistin itseni penkille ja katselin puita. Ne olivat kovin pitkiä, ja tulivat jostain parvekkeen alta. Katselin alas, mutten ihan nähnyt, mistä puut alkoivat. Pinnistin itseäni ylemmäs penkillä seistessäni, vähän vielä, jotta näkisin mistä puut tulivat, vielä vähän ylemmäs, ajattelin, ja sitten ajattelin, että onpa tämä jännittävää, olipa hyvä että päätin että nyt saa riittää tämä istuminen ja vapautin itseni, ja sitten yhtäkkiä olinkin ilmassa ja näin mistä puut tulivat, ne tulivat maasta, ja lähestyin sitä hirveän kovaa vauhtia, niin ainakin luulin, ja ajattelin että - - .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti