Ketunpoika ja purppuraratamo
Elelivätpä Sekametsän
pohjoislaidalla, pienessä kalliosolassa, kettu ja ketun poikanen.
Rauhaisasti, sopuisasti sujui kettujen elo – hiiriä ja myyriä
riitti ruuaksi, ja joki virtasi solan lähellä. Poikanen oli pirteä
ja reipas, leikkisä ja avulias, joskin vielä hiukan oppimaton ja
sinisilmäinen. Vanhempi kettu taas oli ahkera ja rauhallinen, kaikin
puolin hyvä ketunmalli nuoremmalle.
Sattuipa kerran niin ikävästi, että
iso kettu sairastui harmilliseen punaviherpilkkuiseen kuumeeseen.
Mistä lie sellainen tauti osunutkin häiritsemään kettujen elämää,
kenties Sekametsän ulkopuolelta jonkun onnettoman päästäisen
mukana kulkeutunut, näin pääteltiin kalliosolassa. Ison ketun
kunto heikkeni nopeasti, ja pikkukettu-parka oli tästä pelästynyt
ja huolissaan. Eräänä syysaamuna virkkoikin iso kettu
pienemmälleen näin:
”Pikkukettu, pieni ketunpoikani, olen
vallan heikossa kunnossa. Punaviherpilkkuinen kuume saattaa viedä
minut mukanaan, ellen saa tautiin rohtoja. Sekametsän keskellä,
Punakallion takana, suuren siirtolohkareen juurella, kasvaa
harvinaista purppuraratamoa, joka parantaa punaviherpilkkuisen
kuumeen. Pieni kettuseni, ketunpoikani, lähtisitkö noutamaan sitä
minulle?”
Pikkukettu oli valtavan ylpeä tällaisen
suuren tehtävän langetessa sen kapoisille ketunhartioille. Ikinä
se ei ollut käynyt niin kaukana kotisolasta, mutta matka ei sitä
pelottanut, päin vastoin – seikkailun mahdollisuus ja huoli isosta
ketusta saivat sen varpaat kihelmöimään ja kirsun värisemään.
Iso kettu puolestaan katseli pikkuketun nuorta innostusta
liikutuksen vallassa, ja mielessään valoi pienempäänsä kaiken
toivon ja luottamuksen, sillä se tiesi, että kuume ei hellittäisi
ilman purppuraratamoa, ja tauti pian veisi hänet mukanaan
viheriämmille niityille.
”Pikkukettu, kettuseni, matka ei ole
helppo. Kuuntele tarkkaavaisesti, niin neuvon sinulle nopeimman ja
turvallisimman reitin siirtolohkareelle. Polku kulkee tästä suoraan
etelään, ja se on helppokulkuinen ja miellyttävä reitti. Pian
vastaasi tulee kuitenkin suuri Punakallio, joka sinun on kierrettävä
itäpuolelta, sillä länsipuolella on kalliossa luola, jossa asuu
äkäinen karhu pentuineen, ja se vallan hirmuisesti suuttuu, jos
menet sitä häiritsemään. Itäpuolelta Punakallio on kuitenkin
rauhallinen ja helppo kiertää, ja pian tuletkin takaisin polulle
etelään. Kuljet vain vehmaan nokkosryteikön lävitse, ja olet
siirtolohkareella. Älä kuuntele, jos sinua joku kutsuu, äläkä
puhu, älä pukahda, jos johonkuhun törmäät matkallasi.”
Niin lähti kettu matkaan, reppu
selässään. Aurinko paistoi vielä matalalta, ilma oli raikas ja
linnut aloittelivat aamukonserttejaan. Polku oli helppokulkuinen,
askel jousti ja mieli oli keveä. Taivallettuaan tähän tapaan
hetkisen alkoi edessäpäin hämytä suuri Punakallio. Pian kettu
olikin tienhaarassa – toinen polku vei itään, toinen länteen.
Mutta voi sentään! Eipä nuori kettu enää muistanutkaan, kumpi
suunta sen piti valita. Murheissaan se istahti polunvarteen
miettimään tilannetta.
”Mitä itket, pieni ketunpoika, mitä
murehdit?”
Ovelannäköinen orava oli sattunut
samaan tienhaaraan ihmettelemään surkeaa kettua. Kettu tuli niin
iloiseksi seurasta, että unohti tyystin ison ketun neuvot, ja
vastasi:
”Arvoisa orava, haen isolle ketulle
purppuraratamoa Sekametsän keskeltä, enkä muista, kumpaa puolta
Punakallio piti kiertää, jotta ei joutuisi karhun pesälle.”
Ovelannäköinen orava virkkoi oitis:
”Kierrä länsipuolta, pieni kettu,
kierrä länsipuolta, ettet vain joudu karhun pesälle, se on hirveän
vihainen!”
Pikkukettu otti luottavaisin mielin
vastaan oravan neuvon, ja lähti länteen viettävälle polulle.
Aikansa Punakalliota kierrettyään tuli
pikkukettu kuitenkin karhun luolan eteen. Se säikähti kamalasti, ja
päästi vahingossa ilmoille pienen uikutuksen. Voi sitä ikävää
oravaa, joka oli neuvonut väärän reitin! Luolan suulta kuului
hirveää murinaa, ja kaksi kiiltävää pistettä hahmottui
pimeydestä. Pian valtava karhu talsi luolan suulle, ja katsoi
pikkukettua silmät vihasta leimuten.
”Mitä tekemistä sinulla on minun
luolallani?” ärisi vihainen karhu. Ketturaukan polvet miltei
pettivät, kun se tärisi niin kovasti. Se aneli ja aneli vihaiselta
karhulta, että tämä päästäisi sen menemään, ja kertoi ison
ketun sairaudesta ja purppuraratamosta. Karhun silmät alkoivat
kiilua ahneesti, ja se sanoi:
”Minäpä päästän sinut menemään,
jos lupaat, että tuot paluumatkallasi purppuraratamoa minullekin.”
Suunnattomasti helpottuneena pikkukettu
lupasi ja vannoi kautta kiven ja kannon, että toisi karhulle
rohtoja. Sitten karhu päästi sen jatkamaan matkaa, ja vilkutti
vielä hyvästit.
Niin jatkoi pikkukettu matkaansa, ja sai
pian kierrettyä suuren Punakallion. Alamäen päässä rehotti
ryteiköllinen nokkosia, aivan kuten iso kettu oli neuvonut. Polku
johdatti pikkuketun suoraan ryteikön lävitse. Onneksi kettu oli
niin hintelä, muuten olisivat nokkoset sitä ilkeästi poltelleet!
Nokkospuska oli pian ohitettu sekin, ja toden totta, siellä
siirtolohkare jökötti polun päässä, suurena ja mustana.
Löytyivätpä ratamotkin, kuinka eivät
olisi löytyneet, ja kettu alkoi huolellisesti poimia niitä talteen
selkäreppuunsa. Kaikki purppuraratamot se keräsi, ei niitä
liioiksi ollutkaan, mutta karhuille ja ketuille niistä juuri
parahiksi piisaisi. Sitten alkoi kotimatka! Kettu pisti juoksuksi,
niin innoissaan se oli retken menestymisestä. Hölkytteli,
lönkytteli ylämäkeä Punakalliolle, ja osasipa nyt valita oikean
suunnankin, länsipuolelta lähti suurta kalliota kiertämään. Niin
tuli pikkukettu taas karhun pakeille, mutta nytpäs ei sitä enää
pelottanutkaan karhun vihainen murina. Se heläytti jo kaukaa:
”Karhu hoi, karhunen, täältä
tulevat purppuraratamot, ihan niin kuin minä lupasin!”
Karhu oli kiitollinen, niin valtavan
kiitollinen, että se oikein halasi pikkukettua, vaikka karhut eivät
hellyyttä osoita kellekään muulle kuin niiden omalle
jälkikasvulle. Kyynelkin vierähti karvaiselle poskelle, kun se
tiirasi pikkukettua pienillä, mustilla nappisilmillään. Sitten se
virkkoi:
”Voi kettuseni, pikkukettu, minä olen
sinulle ikihyviksi kiitollisuudenvelassa!”
Jatkoipa taas kettu matkaansa ison ketun
luo, hoivaamaan ja hyvänä pitämään, ja karhu vilkutteli hyvästit
luolaltaan. Kettu hilpaisi juoksuun, mutta puolessa välissä matkaa
Punakalliolta kotisolalle alkoi sitä aivan valtavasti väsyttää.
Haukotus puski toisensa perään, silmät vuotivat, ja askel ei enää
kantanut – olihan se kuitenkin vielä kovin pieni ketunpoika.
”Minäpä otan aivan lyhyet nokkaunet, voin hyvin ottaa, kun olen
puolet matkasta juossut!” tuumasi kettu. Niinpä se paneutui suuren
tammen juurelle istumaan, ja repun piti varmuuden vuoksi selässään,
tammen ja itsensä välissä. Siihen torkahti ketunpoikanen.
Hiukkasta myöhemmin ketunpoikanen jo
heräilikin unosiltaan. Aurinko oli hivenen siirtynyt asemissaan,
korkeintaan tunnin arveli pikkukettu nukkuneensa. Virkistyneenä se
ojenteli käpäliään, venytteli selkäänsä ja hieroi unihiekan
rippeet silmistään. Sitten se vilkaisi reppuaan, ja päästi
sellaisen ulvaisun, että se varmasti kuultiin Sekametsän toisella
laidalla saakka. Voi kurjuus ja murhe! Repun kansi oli sepposen
selällään, ja arvokkaat purppuraratamot viety! Mikä nyt neuvoksi?
Niin joutui surkea ketunpoika palaamaan
kotisolalle tyhjin tassuin. Koko matkan se itki ja parkui, sillä se
oli kerännyt viimeiset ratamot siirtolohkareelta, ja takaisin oli
turha kääntyä. Nyt kävisi ison ketun kalpaten, ja pikkukettu
jäisi aivan yksin maailmaan. Miten niin pieni ja kurja kettu
pärjäisi ilman opastajaa ja hoivaajaa, auttajaa ja neuvojaa?
Kettupolo raahusti kotiin, onnettomana
kuin mikäkin. Iso kettu heräsi ja huomasi heti, että jokin oli
hullusti.
”Kettuseni, pieni ketunpoikani, mikä
sinun on? Olivatko ratamot loppuneet, vai minkä vuoksi sinä itket
ja parut?”
Pikkukettu purskahti taas itkuun, ja sai
vain vaivoin selitettyä isolle ketulle, miksei rohtoja ollut
tuotavaksi kotisolaan. Iso kettu kuunteli tarkasti ja nyökkäili.
Sitten se totesi:
”Voi pieni kettuni, kettuseni, olet
ollut valtavan urhea retkelläsi. Ystävystyit metsän suurimman
pedon kanssa, ja löysit takaisin kotiin. Turhaan kyynelehdit ja
murehdit.”
Mielessään iso kettu kuitenkin
surkutteli kohtaloaan aivan niin kuin pikkukettukin, sillä
punaviherpilkkuinen kuume oli voimistunut, eikä parannuskeinoja
ollut muita. Se tunsi loppunsa lähestyvän, ja huoli pikkuketusta
oli suuri.
Silloin kuului solan ympäriltä
ryskettä ja rymistelyä, ja karhu poikasineen ilmestyi solan
suuaukolle. Karhunpennut näyttivät voipuneilta ja väsyneiltä,
mutta silmät kiiluivat terveinä ja hymy oli simasuilla herkässä.
”Hoi, kettu, pieni ketunpoika! Onkos
sinulta varastettu ratamoita?” kumisteli karhu.
”On varastettu, onpa hyvinkin. Otin
nokoset suuren tammen juurella, ja joku kurja kävi ne sillä välin
varastamassa repustani, vaikka yritin pitää siitä hyvää huolta.
Nyt ei iso kettu saa ratamoita eikä parane,” nyyhkytti ketunpoika.
”Vaan minäpä otin varkaan kiinni!”
mölisi karhu. Se onki kassistaan oravanraadon, aivan verisen ja
riekaleisen, ja heilutteli sitä kettujen edessä. ”Ja tässä ovat
purppuraratamot!”
Ja toden totta, karhu antoi pikkuketulle
kourallisen purppuraratamoita, kallisarvoista rohtoa, jolla iso kettu
paranisi ennalleen! Nyt oli karhun kiitollisuudenvelka kuitattu, ja
iso kettu parani vallan nopeasti heti nautittuaan tervehdyttävät
rohdot. Siten tuli karhuperheestä ja ketuista hyvät ystävät.
Jo
puolet poikasista torkkuu
mutt'
virkeimmät, ne vielä maukuu:
”Kerro,
äiti, kolmas satu!
Emme
vielä millään nuku!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti