Elejas,
linnunpoika
Rikkinäiset poikaset jäävät jälkeen.
Heräsin tyhjän pesän vierestä. En
kuullut muuta kuin aaltojen supatusta ja tuulen huokauksia, suolan
tuoksun haistoin ja levän mädäntyneenmakean aromin. Kallio allani
oli kuuma, aurinko oli korkealla, meri harmaansininen, taivaalla
harmaita korkeita pilviä horisontissa. Nousin ylös, pääni oli
höyhenenkevyt. Silmiäni särki, ja kun koetin availla siipiäni
huomasin, että toinen oli vioittunut. Koetin lentää, olin jo
oppinut, mutta särky vihlaisi koko haurasta linnunpojan ruumistani,
ja olin menettää tajuntani uudestaan. En tiennyt, missä perheeni
ja parveni oli.
Ajattelin, että parvi oli varmaan
poikkeuksellisesti lähtenyt ruuanhakuun täydellä linnustolla.
Odottelisin hetken, ja he palaisivat kalasaaliin kanssa.
Illalla aloin huolestua.
Yöllä, kun aurinko sammui ja meri
hiljeni, tuuli tyyntyi pieniksi viileiksi puhalluksiksi ja kuu nousi,
aloin itkeä.
Muistin, että ne olivat puhuneet
muutosta. Että talvi oli tulossa, että talveksi lennetään
etelään, että etelässä on ruokaa. Kauas etelään, ne olivat
sanoneet, äiti oli kuiskutellut minulle etelää siitä asti kun
synnyin, merta ja etelää ja lunta. Me olemme merilintuja,
matkustamme enemmän kuin kukaan, olemme syntyneet lentämään,
sanoi äiti.
Eiväthän ne voineet lähteä ilman
minua,
eiväthän ne voineet lähteä ilman,
eiväthän ne voineet lähteä,
eiväthän ne voineet,
äiti ei olisi jättänyt minua.
Tässä on virhe.
On tapahtunut virhe.
Aluksi ajattelin, että minun täytyy
valmistautua kuolemaan. Miten voisin ikinä selvitä yksin,
linnunpoikanen.
Sitten, yrittäessäni tottua kuoleman
ajatukseen, tajusin, etten haluaisi kuolla, en voisi kuolla, vastahan
olin syntynyt.
Lopulta päätin etten kuolisikaan, en
tähän, en vielä. Minä päätin. Parveni oli vahingossa lähtenyt
ilman minua etelään, ei se mitään, kyllä minä seuraisin. Minä
päätin. Nousin vanhasta pesästäni, kallionkolosta, ja tiirailin
ympärilleni. Minun oli nälkä. Kevyt tuuli silitteli mustaa
päälakeani kuin lohduttaakseen. Pörhistelin vähän pyrstöäni ja
hypähdin kalliolle. Päivien ajan olin vain maannut itkussa ja
ikävässä ja kuolemanpelossa, jalkani olivat huterat. Liikuttelin
siipeäni. Se oli enää vain hieman tunnoton, kipu ei enää
viiltänyt ruumistani, mutta en päässyt ilmaankaan.
Pesäni oli luodolla, jolla oli vain
muutama puu, eikä hyönteisen hyönteistä. Aamulla tepastelin
vedenrajaan, ja näin pienen pieniä sinttejä, kokonaisen parven,
lämpimässä rantavedessä. Niistä senttisistä sinteistä
itsetuntoni nousi, sain sentään itselleni ruokaa. Söin vatsani
täyteen, ja oloni tuntui jo hieman paremmalta. Jalkani eivät enää
tärisseet ja pää ei tuntunut niin untuvaiselta. Venyttelin
siipiäni, räpäytin varovasti. Suuntasin katseeni puuhun ja sen
alimpaan oksaan, keskityin koko sillä pienen linnun tarmolla joka
minussa oli noussut, hyppäsin ilmaan. Törmäsin oksaan ja putosin,
mutta yritys oli lähellä onnistumista. Paneuduin kallionkoloon
nukkumaan, päätin yrittää uudelleen seuraavana päivänä.
Viikon päästä onnistuin kiertämään
luodon kolme kertaa ympäri lentäen. Päätin lähteä heti. Olin
kai noin kaksi viikkoa jäljessä parvesta, mutta en antanut sen
lannistaa minua. Päätös oli tehty, lähtisin lentämään yksin.
Näin joka päivä ylitseni kiitäviä lintuparvia, ehkä liittyisin
johonkin niistä ja seuraisin kokeneempien jäljessä etelään.
Sitten löytäisin oman perheeni ja parveni, kaikki olisi hyvin,
jälleennäkeminen olisi iloinen. Levitin siipeni ja nousin lentoon.
Me olemme syntyneet lentämään, sanoi
äitini. Kohosin ylös, ylös, ylös taivasta kohti, se oli harmaa,
sade oli tulossa. Meri allani tuoksahteli kitkerältä, mutta pian en
haistanut sitä enää. Annoin ilmavirran kannatella minua, liisin,
liitelin tyhjyydessä, kaikkeudessa keveänä, tuuli pyyhki huoleni
pyrstösulkia myöten, tomutti minut huolesta ja ikävästä, pisarat
pyrkivät silmistä ulos ja annoin niiden valua, kuinka olisin
estänytkään – ajattelin, että jossain alhaalla jokin pinnalle
kohoava merilohi saa päälleen linnun itkua, ja hymyilin ensimmäisen
kerran.
Ensimmäisen päivän jouduin lentämään
yksin. En tiennyt maailmasta mitään ja epätoivo valtasi minut,
sillä en ollut varma, olisiko matkalla luotoja, vai olisiko pelkkää
merta loputtomiin, kunnes tämä etelä hämyäisi jossakin edessäni.
Mietin, kuinka meren yllä olisi mahdollista suunnistaa, tai ehkäpä
suunnilla ei ollut merkitystä – ehkä etelä levittäytyisi meren
ympärillä, eikä päinvastoin, niin kuin olin ajatellut, ja mihin
suuntaan lentäisinkin, se tulisi vastaan. Siipeni olivat väsyneet,
hyvin väsyneet. Otin niin pitkiä liitoja kuin mahdollista, kunnes
melkein osuin veteen. Siinä meren pinnalla liidellessäni näin
lämpimässä pintavedessä uivia kaloja, mutta en uskaltanut syöksyä
nappamaan niitä, pelkäsin vettä, se näytti niin suurelta. Aurinko
alkoi laskea, minä aloin ahdistua. Tuuli ei enää tuntunutkaan niin
ihanalta, meri ei enää näyttänyt syleilevältä vaan nielevältä,
siipeni tuntuivat niin helliltä, että suljin silmät ennen jokaista
iskua.
Sitten, aivan yhtäkkiä, näin maata.
Se oli kuin meidän luotomme, mutta hirveän paljon isompi ja
laajempi, vihreä. Äkkiä siipeni eivät tuntuneetkaan väsyneiltä,
uteliaisuuteni heräsi, ja hetken olin varma, että olin saapunut
etelään. Liisin vihreyden yllä, ne olivat puita, samantapaisia
kuin ne, jotka olivat meidän luodollamme, mutta niitä näytti
olevan monia erilaisia, rehevämpiä, paljon korkeampia. Lensin
alemmas, jotta erottaisin yksityiskohtia maastosta, ja vilisevien
puiden keskeltä paljastuikin pian kosteantuoksuinen aukio.
Laskeuduin, enkä hetkeen pysynyt pystyssä. Olin pitänyt koko
päivän yllä omasta mielestäni hyvin kipakkaa lentovauhtia, ja
tuntui kummalliselta olla paikallaan. Selvitin jalkojani ja katselin
ympärilleni. Kostealla aukiolla oli paljon syötäväksi kelpaavia
hyönteisiä – kunhan lepäisin hetken, niin jaksaisin käydä
jahtaamaan niitä. Vietin yöni siellä.
”Mikä sinä olet?” kysyi ääni,
joka herätti minut aamulla. Aurinko oli jo noussut, ilmassa oli
kummallinen tuoksu, jotenkin vihreä ja raikas, mutta hieman pistävän
makea. Opin myöhemmin, että sellainen tulee aamusta. Minua ympäröi
parvi lintuja, jotka olivat aivan erinäköisiä kuin minä. Niillä
oli tummansininen pää ja selkä, punaruskea kurkku, valkoinen vatsa
ja haarautunut pyrstö. Ne olivat aika pieniä, pienempiä kuin minä,
ja kallistelivat päätään ihmettelevän näköisinä.
”Minä olen Elejas,” minä sanoin.
”Mutta mikä sinä olet? Me olemme
haarapääskyjä,” visersi haarapääsky.
”En minä tiedä,” vastasin
surullisena.
”Oletko muuttomatkalla? Minne?”
”Etelään!”
Haarapääsky nauroi minulle.
”Kaikki muuttavat etelään, mutta
minne sinne?”
”Onko eteliä monta?” kysyin
epävarmasti.
”Ei etelä ole paikka vaan suunta. Me
olemme matkalla Pohjois-Afrikkaan.”
”Siis pohjoiseen?” kysyin.
”Ei, vaan etelään! Etpä taida
paljon maailman menosta tietää.”
”Niin, enpä kai.” Riiputin päätäni
häpeissäni. Ei perheeni ollut kertonut minulle, minne tarkalleen
lentäisimme, etelään vain, kauas etelään.
”Saisinko lentää kanssanne etelää
kohti? Lupaan, etten ole vaivaksi.”
Haarapääsky näytti pöyristyneeltä.
”Missä sinun parvesi on? Mikset ole
heidän kanssaan?”
”Parveni.. unohti minut, tai siihen
oli varmasti jokin syy, nukuin liian myöhään, ja he olivat jo
lähteneet,” vastasin, ja silmiäni alkoi kirvellä. Vaikutti
siltä, että perheeni löytäminen ei olisikaan niin yksinkertainen
tehtävä.
”No, olkoon menneeksi. Saat lentää
kanssamme, mutta sinun täytyy osallistua ruuanhankintaan, koska olet
noin suuri.”
Niin minä pääsin osaksi pääskyjen
parvea. Ne osoittautuivat varsin mukaviksi lentokumppaneiksi, vaikka
tekivätkin jatkuvasti melkoisia pyrähdyksiä, syöksyjä ja
laskuja, eivätkä lentäneet ihan niin nopeasti kuin olisin
halunnut. Toisaalta se oli vain hyvä asia, sillä olisin saattanut
rasittaa siipeäni liiaksi, jos olisin lentänyt liian kovaa ja liian
pitkälle joka päivä. Olin kaiken kaikkiaan kiitollinen siitä,
että sain lentää pääskyjen kanssa, ja aina kun levähdimme
ranta-alueilla, kalastin niille ruokaa. Päivät kuumenivat ja
lyhenivät matkamme aikana, ja kaipasin hirveästi viileää tuulta.
Haarapääskyt pitivät suureksi
ilokseni tarinoimisesta. Pauliine, parven vanhin lintu, oli
seitsemännellä muuttomatkallaan, ja kertoi minulle pääskysten
lajista.
”Kauan, kauan sitten, ennen
isoisoäitini Kadrinin syntymää,” Pauliine kertoi, ”eivät
pääskyset tehneet muuttomatkoja, sillä ne osasivat vaipua
horrokseen. Syksyisin ne kokoontuivat soiden ympärille laulamaan
kuoleman lauluja, ja kun jää alkoi tehdä tuloaan, ne sukelsivat
yhtä aikaa suohon, ja pysyivät jään alla koko pitkän talven,
unessa. Niin ei tarvinnut pääskysten matkustaa Afrikkaan talveksi.
Sen tähden me yhä kokoonnumme suolle ennen kuin lähdemme
muuttomatkalle, kunnioittamaan esi-isiämme ja -äitejämme.
Sieltähän me sinutkin löysimme, juuri kun olimme lähdössä.”
Niiltä vanhoilta pääskysiltä ei
jäänyt rikkinäisiä poikasia jälkeen.
Pääsimme muutamassa viikossa suuren
meren rannalle. Haarapääskyt osoittivat itään, ja sanoivat
jatkavansa rantaviivaa sinne, kunnes saapuisivat Egyptiin. Minusta se
tuntui väärältä suunnalta, mutta en osannut selittää, miksi
niin oli. Aurinko pysytteli yhä vain edessämme, aivan kuin se olisi
liikkunut myös. Pääskyt kertoivat minulle, että aurinkokin oli
matkalla etelään, mutta he eivät seuraisi sitä. Minun oli taas
tehtävä päätös.
Hyvästelin pienet haarapääskyt,
etenkin Pauliinen, ja katselin haikeana parven katoamista taivaalle.
Olin kasvanut aika paljon yhteisen matkamme aikana, ja tunsin
siipieni voimistuneen. Minulla oli nyt terävä, melko pitkä nokka,
ja se oli kauniin tummanpunainen, samaa sävyä kuin jalkani.
Vartaloni oli muuttunut harmaasta höytyvästä puhtaan valkoiseksi
ja kiiltäväksi, lukuunottamatta mustaa hattua päälaellani ja
mustia raitoja siipieni reunoissa. Katsellessani kuvajaistani vedestä
ajattelin, että näytin jo aivan isältäni.
Lähdin seuraamaan rantaa siis lännen
suuntaan, ja ilma kuumeni jatkuvasti. Pysyttelin niin lähellä merta
kuin vain kykenin, sillä mereltä puhalsi miellyttävä, raikastava
tuuli. Lensin nopeasti enkä enää väsynyt, vaikka jatkoin kaksikin
päivää yhteen menoon. Kohtasin pian pääskyistä erottuani muita
lintuja, joilta varmistelin suuntia, vaikka olinkin aika varma siitä,
minne olin menossa. Eräs varpusparvi kertoi minun lentävän Afrikan
mantereen länsirantaa etelään, ja olin tyytyväinen.
Lensin yksin. Tuulet olivat Afrikassa
hyvin erilaisia kuin kaukana kotona, ne nostivat ylemmäs ja
kantoivat kauemmas. Pariin vuorokauteen minun ei juuri tarvinnut
siipiäni liikutella, sillä voimakas tuuli puhalsi minua oikeaan
suuntaan koko ajan. Taitoin matkaani nopeasti. Afrikan manner oli
suuri ja rantaviiva pitkä, mutta se ohjasi minua etelään.
Puolessa välissä Afrikkaa kulku
muuttui vaikeammaksi. Tuuli puhalsi jatkuvasti minua vastaan, ja
jouduin tekemään enemmän töitä päästäkseni eteenpäin, mutta
se ei minua lannistanut. Nautin yksinäisyydestäni päivä päivältä
enemmän, ja kotini hiipui koko ajan kauemmaksi ja etäämmäksi. En
enää oikein muistanut, miltä kallioluotomme tuoksui, miltä siellä
kuulosti, miltä tuntui suolainen tuuli nokkaa vasten, miltä viileä
kallio räpylän alla, miltä kylmä sade selässä. Miltä äitini
näytti? Miltä kuulostivat parveni äänet, miltä kutsuhuudot?
Sillä ei tuntunut enää olevan niin merkitystäkään. Oli vain
suuri meri, suuri manner, suuri taivas ja minä, itsenäinen lintu.
Sitten Afrikka loppui.
Olin saapunut eteläkärkeen. Hetkisen
mietin, oliko tämä nyt etelä, se etelä, jonne perheeni oli
matkalla. Lepäsin muutaman päivän rannalla nauttien leudosta
tuulesta, erikoisia kaloja maistellen. Odotin. Matkani oli tähän
saakka sujunut mutkattomasti, olin vain luottanut onneen ja
kohtaloon, kysynyt tietä ja taistellut. Luottanut onneen ja
kohtaloon.
Kuulin etäältä lintuparven
laskeutuvan. Ne näyttivät aika lailla samoilta kuin ystävälliset
haarapääskyt, mutta näiden pyrstö ei ollut haarautunut, ja niiden
väritys oli harmaa. Lähestyin väsynyttä parvea.
”Hei!” tervehdin iloisesti.
Vieraat linnut kavahtivat minua, mutta
eivät jaksaneet lähteä karkuunkaan.
”Keitä te olette?”
”Tervapääskyjä,” vastasi parven
vanhimmalta näyttävä lintu.
”Talvehditteko te täällä?”
kysyin.
”Kyllä, meillä on ollut pitkä
matka. Missä sinun parvesi on, mitä haluat?”
”Minä etsin parveani, olen... Olen
eksynyt heistä. Oletteko nähneet minun näköisiäni lintuja
matkallanne?”
”Sinun näköisesi lintuparvi ohitti
meidät viikko sitten. Suuntasivat lounaaseen, kylmille vesille. Me
jäämme tänne. Mikä sinä olet?”
En jäänyt vastaamaan, enhän olisi
osannutkaan. Ensimmäistä kertaa joku myönsi nähneensä minun
näköisiäni lintuja matkallaan. Syöksyin suin päin lentoon, otin
suunnaksi tervapääskyn näyttämän suunnan, suoraan avomerelle.
Matka oli pitkä. Merellä ei ollut
levähdyspaikkoja, vain vettä silmänkantamattomiin. Ilma kylmeni ja
tuulesta tuli raaka. Sitten alkoi horisontissa häämöttää
valkoisia lauttoja. En ollut ikinä ollut niin kylmässä, mutta se
ei tuntunut pahalta, vain raikkaalta. Afrikan kuumuus oli melkein
sulattanut minut, tunsin, että viileässä olisin onnellisempi.
Tyrskähdin keskelle suurta jäälauttaa. Makasin hetken
kuunnellessani sydämeni läpätystä, se hakkasi niin kovaa että
tuntui kuin se olisi pyrkinyt ulos rintaluideni läpi. Tärisin
helpotuksesta, olin jo ollut hiukan epätoivoinen, kun maata ei ollut
ollut näkyvissä moneen päivään.
Liisin, liitelin jäälautalla. Se oli
suuri, sekin. Pysyttelin matalalla, aurinko paistoi selkääni, jää
hyysi vatsaani. Siristelin silmiäni, lumi häikäisi, kaikki oli
niin kirkasta, kaunista. Kaukana näkyi jotakin, aivan kuin liikettä.
Mustia pisteitä vieri vieressä. Mustia kalotteja vieri vieressä.
Mustia hattuja punaisia nokkia valkoisia selkiä, olin perillä.
Säntäsin parven keskelle, etsin äitiä.
”Kuka sinä olet!”
”Mistä tuo tuli?”
”Mistä parvesta sinä olet!”
Kukaan ei tunnistanut, kaikki olivat
vihaisia, luulivat muukalaiseksi.
Sitten:
”Elejas!”
Särkynyt ääni.
Äiti.
Rikkinäiset poikaset jäävät
jälkeen.
Kun näin äidin kääntävän
katseensa, minä
käännyin, ja
lähdin.
Yksin.
Muistan elokuun ensimmäisen päivän,
epätavallisen seisovan ilman, meren väreilyn horisontissa, helteen.
Muistan, kun seisoimme kalliolla, koko parvi, olin hätääntynyt,
siipeni oli vielä rikki. Muistan, että äiti ei katsonut minuun.
Muistan lähtömerkin, sitten kohahduksen. Parvi nousi ilmaan ja minä
jäin kalliolle, minä yritin, minä yritin niin kovasti lentää,
mutta siivestäni säteilevä kipu lamautti hauraan vartaloni, ja
putosin. Muistan, että kukaan ei katsonut taakseen.
Rikkinäiset poikaset jätetään
jälkeen.
Nyt
taitavat jo unten mailla
ne
pienet kissanpojat olla!
Vaan
kuuluu peiton alta ääni:
”Ei
tullut vielä tänne uni.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti