Vasta-avattu Citymarket näkyi kauas. Valtava harmaa litteä laatikko lojui lähiön keskellä, Koivukylän juna-aseman vieressä. Ennen niin mainio S-market näytti nyt surkealta tien toisella puolella, jotenkin kuihtuneelta, sieltä se kurkki uutta kilpailijaansa aidan takaa.
Hän lampsi haisaappaissaan mäkeä alas Citymarketille. Siellä kasvikset olisivat kuulemma halpoja ja nuudelit aina tarjouksessa. ”Yksi grillattu kanankoipi”, hän pyysi lihatiskillä. Vanha lihakauppias otti koiven lämpölamppujen alta, punnitsi, pussitti ja paiskasi tiskille, sitten katsoi häneen, oli aikeissa kysyä tavalliset tuleekovielämuutansa, mutta jähmettyikin ja jäi tuijottamaan häntä. Hän ei huomannut kiinnittää kauppiaan käytökseen sen kummempaa huomiota vaan oli jo vajonnut mietteisiinsä ja törmäili marketin käytävillä korinsa kanssa tuumien: Pitäiskö ostaa nyt kahdeksi viikoksi nuudeleita vai keksiä jotain muuta? Jaksankohan syödä nuudeleita kaksi viikkoa putkeen? Tästä kanankoivesta riittää kahden päivän salaattiin, pitäiskö ostaa tonnikalaa ja makaroonia vai tehdä perunasosekeittoa koko viikoksi... Paljonkohan mulla nyt olikaan rahaa loppuviikoksi, olisko ollut kymppi?
Hän harhaili laajan marketin osastolta toiselle kykenemättä tekemään päätöksiä ostoksista. Yksinäinen kanankoipi poukkoili korissa laidalta toiselle. Välillä hän pysähtyi hypistelemään jotain purnukkaa tai pakettia, muttei ottanut ostoskoriinsa mitään. Pullonpalautuspisteeltä leijaili eltaantunut oluen lemu, pistävä ja makea, joka sai hänet voimaan pahoin.
Hän oli kahdeksantoista. Oli perjantai ja isän palkkapäivä.
”Tuo voita ja munia.”
”Mm-hm.”
”Tulet suoraan kotiin!”
”Hrmph.”
Viisi tuntia myöhemmin, kun äiti oli raivonnut, itkenyt ja rauhoittunut, isä palasi kotiin humalassa. Hän kuuli huoneeseensa isän kompastelun keittiössä, kanamunien ja voipaketin asettelun jääkaappiin ja painavan vartalon rojahduksen sohvaan. Äiti oli lukinnut makuuhuoneen oven nukkumaan mennessään. Odotettuaan viisitoista minuuttia oven takana hän hiipi olohuoneeseen ja peitteli isän.
Hän oli seitsemän. Oli toukokuun ensimmäinen ja he olivat Linnanmäellä.
”Isä vielä kerran vuoristorataan!”
Ja he menivät kahdeksannen kerran vuoristorataan, kiljuivat ensimmäisessä vaunussa, haistoivat tervan ja sulkivat silmänsä junan ajaessa tunneliin. Äiti oli vastassa hymyilevänä, kauniina.
Hän kuuli omaa nimeään huudettavan jossain takana, huuto palautti hänet marketin käytävälle. Hän oli säilykehyllyjen välissä, oikealla hedelmiä, vasemmalla hernekeittoja ja nötköttipurkkeja. Hän näki lihakauppiaan juoksevan häntä kohti. Mistä lihakauppias tiesi hänen nimensä?
”Merja, Merja! Oletko sinä Merja?”
”Mitä, joo...” Hämärä tunnistamisen värähdys kulki hänen lävitseen, mutta hän ei ollut varma...
”Merja, minun täytyy kertoa... Tunnetko sinä minut?” Silloin hän tunnisti. Lihakauppias oli isän veli, Mauno Pohjola.
”Merja, Erkki on... Sinun isä on sairaalassa. Ei saatu sinua kiinni. Kovasti pyysi että tulisit katsomaan -”
Hän oli sulkenut vanhempansa elämästään kymmenen vuotta sitten lähdettyään kotoa. Odottamatta hänen pulssinsa kohosi, puna levisi kasvoille, pisara pyristeli ulos silmäkulmasta, kädet tärisivät holtittomasti, sairaalassa, aivan kuin vuodet heidän välillään eivät merkitsisi mitään. Hän juoksi ulos kaupasta, huomasi vasta ulkona varastaneensa kanankoiven ja ostoskorin, pysähtyi miettimään palaisiko takaisin, mutta koska kukaan ei ollut lähtenyt hänen peräänsä, hän jatkoi juoksuaan kori kädessä Peijakseen.
Hän näki isänsä vuoteella letkuissa, ja viimeisetkin tahdonvoiman rippeet, jotka olivat estelleet kyyneliä valumasta, antoivat periksi. Hän istui sängyn viereen eikä uskaltannut tehdä mitään. Isä hengitti rauhallisesti. Hän tarttui isän käteen arastellen, mutta päästi nopeasti irti kun isän käsi liikahti kuin otteeseen tarttuakseen. Tämä avasi silmänsä räpytellen, kuin lapsi.
”Toin sulle tän.” Hän asetti kanakäärön pöydälle. Isä hymyili hänelle.
”Missä mä oon ollu kymmenen vuotta?” Hän ajatteli junassa kotimatkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti