Käänsin päätäni ja
huomasin katsovani suoraan pedon silmiin. Ne olivat sinapinkeltaiset
ja hohtivat sammumatonta tulta. Kunpa se katsoisi pois. Minä
tuijotin petoa silmiin näkemättä mitään oman pelkoni läpi, ja
peto ahmi minua silmillään. Pidimme hirmuisen pitkän
tuijostuskilpailun, se kesti kokonaisen viikon, minä en anna ikinä
periksi, ja sitten, hitaasti ja päättäväisesti, peto antoi
periksi. Se alkoi kääntää katsettaan kohti alastomia varpaitani,
alas, alas, alas sen silmät hivuttautuivat, kunnes tuli sen silmissä
sulatti maahan aukon ja se katosi Helvetin liekkeihin, joissa sen
silmät oli valmistettu. Kun maankuori valittaen kuroutui kiinni,
päästin sydämestäni seitsemän epäonnen vuoden ahdistukset,
kaikki yhteen menoon manasin muille maille, sinne ne kipittivät
tuhansilla pienillä jaloillaan, limaiset, harmaat pienet
ahdistukseni, ja ne kutistuivat rynniessään yli kukkuloiden, ja
oloni keveni niin kovin, että päätin nousta siivilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti