Tunkeilija

07:01

Ruudulliset tohvelit lattialla saivat jalat sisäänsä ja kääntyivät osoittamaan sänkyä kohden. Jarkko sijasi vuoteensa tunnollisesti. Hän vilkaisi vaatekaapin oveen kiinnitettyyn peiliin, oli hetkisen näkevinään vieraan hahmon, kunnes tunnisti oman unisennuhjuisen kuvansa. Tuolin reunalle siististi laskostetun aamutakin hän sitoi keski-ikäisen, mutta hyväkuntoisen ja vähärasvaisen vatsansa ympärille, ja aamutohvelit ottivat suunnakseen keittiön. ”Mjau”, sanoi Felix, joka tassutteli tiskipöydällä, köyristeli vähän selkäänsä ja tönäisi päällään Jarkon silittämään ojennettua kättä. Jarkko täytti Felixin ruokakupit ja aloitti aamiaisen valmistamisen.

Kupillinen kahvia (rasvattomalla maidolla), ruisleipää, kasvirasvalevitettä ja keitetty kananmuna, salaatinlehti ja tomaattia, vuoropäivin kaura- ja ruispuuroa. Maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin omenamehua ja tiistai-, torstai- ja lauantaiaamuisin appelsiinimehua. Appelsiinimehua sai aina hieman suuremman lasin kuin omenamehua, koska appelsiinimehupäiviä oli viikossa vähemmän. Puuropäivät sen sijaan vaihtelivat viikon parittoman päiväluvun vuoksi. Jarkosta se oli jännittävä yksityiskohta hänen säännöllisessä elämässään.

Nyt oli maanantaiaamu (omenamehu- ja kaurapuuropäivä). Aamiainen oli valmiina kauniisti katetulla tarjottimella, kun Jarkko kompastui ja kaatui pitkin pituuttaan, ja niin kaatui tarjotinkin, mehulasi, puurolautanen, kahvikuppi, voileipä. Kananmuna pomppi pitkälle olohuoneeseen asti. Tyrmistyneenä Jarkko nousi ja tähysi toisen jalkansa lähettyville. Kuorma-auto! Lasten muovinen kuorma-auto, hänen täysin lapsettomassa ja leluvapaassa keittiössään! Ja rakkaudella valmistettu aamiainen pitkin siistiä lattiaa. Jarkko oli juuri aikeissa mätkäistä sohvaa suutuksissaan ja lingota leluauton ikkunasta, kun hän huomasi Felixin tutkivan innokkaasti kananmunaa. Naurun alku kihersi hänen vatsassaan, ja suuttumus laski hiljalleen. Hän siirsi kissan pois aamiaisen lähettyviltä ja haki siivouskomerosta rätin, pesuainetta ja rikkalapion. Pian lattia hohti puhtauttaan ja uusi aamiainen valmistui, yhtä maukkaana kuin edellinenkin. Jarkko jätti tragediaan syyllisen kuorma-auton keittiön tiskipöydälle.

08:12

Pienen huoneiston ovi liukui rauhallisesti kiinni. Felix hyrisi hyvästiksi ja jäi hetkeksi istumaan eteisen matolle, kuin antaakseen tilanteen tasaantua. Sitten se asteli takaisin asuntoon, kävi nuuhkimassa ruokakuppiaan (ei ollut vielä nälkä), hyppäsi tiskipöydälle (tiskit oli juuri tiskattu ja pöytä oli aivan tyhjä), sieltä sohvan selkänojalle, yhdellä loikalla kirjahyllyn päälle (ei pölyhiukkastakaan), ja sitten ikkunalaudalle (ikkunalasi oli juuri puhdistettu kissan nenänjäljistä). Sieltä Felix tarkkaili aamun tapahtumia. Kadulla asteli ryhdikäs, ruskeaan palttooseen verhoutunut lempeän, joskin hivenen ahdistuneen näköinen mies, jolla oli päässään karvalakki, jaloissaan kiiltävät, mustat miestenkengät ja käsissään nahkahanskat.

08:58

Reipasta kävelyä ja metromatkaa myöhemmin samaiset nahkahanskat ojentuivat avaamaan ovea. Se oli tyypillinen julkisen tilan ovi, vasta avaajan ollessa hyvän matkaa sen toisella puolella takaa kuului humahdus ja teräksinen kolahdus. Jos käytävä olisi ollut tyhjä ja siitä johtavat toimisto-ovet kiinni, olisivat askeleet kaikuneet kuten jännityselokuvissa, mutta ovet olivat sepposen selällään ja kiireisiä työntekijöitä ryntäili sinne tänne paperisateessa. Melu oli karmea. Kiillotetut miestenkengät astelivat tasapainoisesti kohti niille tuttua toimistonurkkausta, mutta pian karvahattu kädessä joutui melkoisen rutistuksen kohteeksi kenkien tallatessa tahattomasti jotakin lomaketta lattialla. Lomake oli selvästi pudonnut työpöydältä, johon oli epämääräisesti heitelty tärkeitä papereita sikin sokin. Muutamia oli lattiallakin.

Jarkko ei pitänyt näystä lainkaan. Hän sysäsi karvahatun ja hanskat hyllylle ja ripusti takin kiukkuisesti henkariin. Naulakko oli liian lyhyt pitkälle takille, jonka helmat riippuivat murheellisesti lattialla. Se oli ärsyttänyt Jarkkoa jo pitkään. Hän oli useaan otteeseen kysynyt naapuritoimistohuoneesta, josko siellä työskentelevä voisi vaihtaa seisovaa naulakkoa hänen kanssaan. Naapurihuoneessa naulakko oli korkeampi, mutta siellä työskentelevä ei edes käyttänyt sitä, vaan säilytteli takkiaan huolimattomasti milloin missäkin – tuoleilla, jopa pöydällä. Hän oli nauranut Jarkon ehdotukselle päin naamaa ja kehottanut tätä rauhoittumaan. Rauhoittumaan! Ja sitten tämä – joka ikisen viikonlopun jälkeen saapuvat paperit oli sysätty pöydälle sikin sokin, osoittaen täydellistä piittaamattomuutta hänen SAAPUVAT–laatikkoaan kohtaan, joka oli sijoitettu mahdollisimman selkeään paikkaan työpöydällä. Kukaan koko toimistorakennuksessa ei kunnioittanut hänen työhuoneensa järjestystä, tähän tulokseen Jarkko oli päätynyt. Hän käveli vihaisena huoneensa läpi pariin kertaan hilliten useaan otteeseen vahvan halun läimäyttää seinää, kirjahyllyä, vaatenaulakkoa ja naapurihuoneen työntekijää. Lopulta hän päätyi ikkunan eteen, avasi sen ja antoi kylmän ilman virkistää itseään hetken. "He eivät ymmärrä, he eivät halua ymmärtää, he ovat huonoja ihmisiä, minä olen ainoa jolla on jonkinlainen taju siitä, miten asioiden pitäisi olla, minä olen parempi kuin he." Jarkko otti itseään niskasta kiinni ja istuutui, sääti tuolinsa asianmukaiseen työasentoon (polvet noin sadan asteen kulmaan, istuma-asento hieman eteenpäin nojaava) ja ryhtyi papereiden järjestämiseen aakkos- ja tärkeysjärjestyksen mukaisesti.

Kaduilla ei liikkunut enää ketään, aamupäivä oli rauhoittunut kevyen lumisateen alle. Merenlahti oli jo jäätynyt, ja lumisade peitti näkyvyyttä sen verran, ettei kyennyt erottamaan mihin meri loppui ja mistä taivas alkoi, molemmat olivat täsmälleen samaa harmaan sävyä. Lumihiutaleiden seuraaminen alkoi turhauttaa ikkunalaudalla loikoilevaa Felixiä, ja se käänsi päänsä huoneistoon päin.

Suuret ikkunat päästivät paljon harmaata talvivaloa yhdistettyyn olohuone-keittiöön. Siellä tuoksui mäntysuopa, häivähdys kahvin kitkerää, paahdettua aromia ja kardemummaa, jota Jarkko laittoi aina muutaman murusen kahvin keittolevyn ja pannun väliin, ja pirskahdus valkoisen pakastekalan merensuolaista hajua, joka Felixistä oli näistä tuoksuista miellyttävin. Keittiössä saattoi lieden ja kahvinkeittimen jäähtymisestä johtuvien naksahtelujen lisäksi kuulla ääniä muista asunnoista ilmanvaihtokanavan kautta, ja näin talvisaikaan ilmassa (ja villamatossa) oli paljon staattista sähköä, jonka saattoi puoliksi haistaa, puoliksi vain tuntea iholla (tai karvoissa). Felix nousi istumaan, kävi ruokakupillaan, ja käpertyi sängyn jalkopäähän nukkumaan.

12:30

Jarkko oli juuri saanut paperinsa järjestykseen ja käsiteltyä, nousi pöytänsä äärestä ja katseli hyväksyvästi työpistettään. Hän oli juuri aikeissa kääntyä, ottaa takkinsa liian lyhyestä naulakosta ja suunnata lounaalle, kun hän näki jotain, joka sai hänet jähmettymään.

Muovinen kuorma-auto tönötti hänen kirjahyllyssään.

Jarkko sulki silmänsä, puristi luomet kiinni niin kovaa kuin pystyi, nipisti oikein kunnolla, kunnes punainen aalto kohahti hänen verkkokalvoihinsa, ei, ei, tämä ei ole mahdollista, ei, miksi, kuka kiusaa minua, ei, eihän se voi olla, minä jätin sen keittiöön --

”Hei Jarkko, tuletko... Mikä on?”

Jarkko avasi silmänsä ja kääntyi ovelle. Työtoveri näytti huolestuneelta. Jarkon sisällä leimahti.

”Oleko sinä tuonut kuorma-auton minun kirjahyllyyni?”

”Mitä helv-”

”Nyt saa riittää! Tämä toimisto on hirveä paikka! Kaikki sotkevat minun paperini, kukaan ei vaihda vaatetelinettä, ja nyt tällaista kiusantekoa!”

Jarkko nappasi hämmästyttävällä nopeudella takin, lakin ja hanskat ja marssi ulos pitämään lounastuntinsa yksin.

17:54

Felix tiesi Jarkon tulevan kotiin jo ennen kuin rappukäytävän ulko-ovi oli kolahtanut auki. Se nousi sängyltä, köyristi selkäänsä, oikoi takajalkojaan ja meni eteiseen vastaanottamaan saapujan. Kohta avain kääntyikin lukossa, ja Jarkko asteli sisään.

”Mmmmrrhh”, Felix hyrisi, ja kierähti selälleen eteisen lattialle. Jarkko näytti pahoinvoivalta. Hän ei ollut kyennyt keskittymään työtehtäviinsä havainnoidessaan syrjäsilmällä muun toimistoväen supinaa ja vilkuilua hänen koppinsa suuntaan. Hän ripusti ulkotamineensa eteisen naulakkoon, sujautti jalkansa tohveleihin, istuutui hetkeksi nojatuoliin ja sulki silmänsä ajatellakseen kunnolla hänen elämäänsä kohdannutta kuorma-automysteeriä. Felix loikkasi laiskanlinnan käsinojalle, ja asettui tyytyväisenä kehräten makaamaan.

Jarkko havahtui hetken päästä, totesi torkahtaneensa hetkiseksi ja asteli keittiöön valmistamaan päivällistä. Puolet ruoanlaittoon tarvittavista aineksista oli jo tiskipöydällä, kun hän pysähtyi miettimään. Kuorma-auto ei ollut tiskipöydällä, vaikka hän oli varmasti sen siihen jättänyt. Hänen harhaileva katseensa osui mikroaaltouunin suojakupuun, jota hän piti aina uunin sisäpuolella. Nyt se nökötti viattomasti mikron päällä. Aivot suristen hän avasi uunin oven, ja horjahti.

Kuorma-auto oli mikrossa.

Jarkko avasi keittiön vetolaatikon niin äänettömästi kuin kykeni, otti sieltä suurimman kokkiveitsensä ja kääntyi asuntoon päin. Hän muodosti nopeasti päässään listan:

Kuorma-auton liikkeet

• Aamulla klo 7:21 kuorma-auto oli lattialla, joku oli siis käynyt hänen asunnossaan yöllä.
• Hän oli jättänyt kuormurin tiskipöydälle lähtiessään töihin klo 8:01, mutta
• kuormuri oli lounastunnin alkaessa klo 12:01 hänen konttorinsa kirjahyllyssä – siispä tuo joku oli ollut hänen asunnossaan koko aamun.
• Kuormuri oli siirtynyt kirjahyllystä hänen lounastuntinsa aikana ja oli nyt hänen mikrossaan, oli siis kaksi vaihtoehtoa; joko

1. tunkeilija oli napannut kuorma-auton hänen lounastuntinsa aikana ja tuonut sen hänen mikroonsa, mikä tarkoitti sitä, että tämä EI ollut hänen asunnossaa tällä hetkellä, tai
2. tunkeilija oli tuonut kuorma-auton hänen mikroonsa hänen torkkuessaan laiskanlinnassa, mikä tarkoitti että tämä OLI hänen asunnossaan tällä hetkellä.

Jarkko tunsi sydämensä lyönnit kovempina kuin koskaan. Hän ajatteli tummiin vaatteisiin verhoutunutta tunkeilijaa hiipimässä hänen asunnossaan, Felixin ollessa kotona, tai hänen itsensä nukkuessa nojatuolissa. Kylmä aalto valahti päälaelta varpaisiin kuin tuhat jääpisaraa, jalat olivat pettää karmeiden mielikuvien täyttäessä hänen tajuntansa. Hän kuunteli, yritti lähettää korvansa asunnon joka soppeen aistimaan vieraan ihmisen liikettä, hengitystä, sydämenlyöntiä, oli jo kuulevinaan jotakin kunnes tajusi kuulevansa vain oman kehonsa jännittyneet äänet. Veitsi edellä, käsi täristen, hän kävi järjestelmällisesti läpi koko asunnon, kylpyhuone, sauna, eteinen, vaatekaappi, olohuone, keittiö, sohvan alunen, verhot. Viimein hän avasi makuuhuoneen oven. Siellä oli pimeää. Jarkko seisoi ovensuussa jännityksestä hengästyen, vapisevana, kutistuneena, hikoavana, vilkaisi Felixiä rohkaisua etsien, ajatellen, että kissat kyllä tietävät onko asunnossa ylimääräisiä olentoja, mutta Felixiin oli tarttunut pelon ilmapiiri, ja sekin tuijotti makuuhuoneen oviaukkoa silmät suurina, hievahtamatta, häntä pörheänä kuin pulloharja. Jarkko hivuttautui sisään, ja sytytti valon. Ei ketään. Nopeasti hän kolusi vaatekaapit, katsoi sängyn alle, tamppasi verhoja, ja kaatui viimein sängylle nauraen helpotuksesta. Jännitys suli hänen kehostaan. Hetken kuluttua hän nousi sängyltä teräksistä voimaa uhkuen, vei veitsen keittiöön, sysäili päivällistarvikkeita syrjemmälle, haki kirjahyllystä puhelinluettelon keltaiset sivut ja leväytti sen tiskipöydälle.

07:01

Jarkko oli jo astellut keittiöön, kun hän huomasi unohtaneensa tohvelit makuuhuoneeseen. Hakiessaan niitä hän tajusi nousseensa sängystä vasemmalta puolelta oikean sijaan. Hämmästellen tätä ihmeellistä tapausta hän palasi keittiöön, toivotti hyvät huomenet Felixille ja aloitti aamiaisvalmistelut (appelsiinimehua, ruispuuroa, kahvia rasvattomalla maidolla, ruisleipää, kasvirasvalevitettä ja keitetty kananmuna, salaatinlehti ja tomaattia, kardemumman tuoksu). Kuorma-auto oli mikroaaltouunin päällä, ja kupu sisällä uunissa, niinkuin pitikin. Tarjotin oli katettu, aamiainen valmis, ja sitä nauttiessaan Jarkko huomasi ottaneensa kuitenkin omenamehua. Hän tuijotti lasia ja mehua, mietti kaatavansa sen takaisin tölkkiin, mutta pitäytyi kuitenkin vahinkovalinnassaan. Valmistautuessaan töihinlähtöön hän silmäili uuden turvalukkonsa avainta, kokeili sitä muutaman kerran, otti roskapussin, joka sisälsi muovisen kuorma-auton, ja lähti.

08:58

Työtoverit katselivat häntä varovaisesti. Jarkko ei ollut huomaavinaan tuijotusta ja supinaa, vaan asteli toimistoonsa sanomatta sanaakaan. Ripustellessaan takkia telineeseen hän havaitsi, että se oli vaihdettu korkeampaan malliin. Pöydällä ei ollut yhtäkään sekaista paperia, sen sijaan SAAPUVAT-laatikkoon oli näemmä tullut nippu dokumentteja. Syvästi ilahtuneena asioiden uudesta käänteestä hän aloitti työt.

Lounastunti koitti, ja kaikki oli sujunut parahultaisesti. Hän tuntui saaneen raivoamisellaan pientä arvostusta muiden työntekijöiden silmissä, sillä häntä oli puhuteltu kohteliaasti, hänelle oli tuotu asiakirjoja aikataulun mukaisesti, ja naapurihuoneen työntekijä oli tarjonnut hänelle kahvia kahvitauon aikana. Jarkko hymisteli, nousi työpöytänsä äärestä, pukeutui, ja suuntasi ruokalaan.

19:00

Jarkko oli ollut työn touhussa koko päivän, hän ei ollut lounaan jälkeen ehtinyt kiinnittänyt mitään huomiota työtovereihinsa. Hänen ajantajunsa sanoi, että työpäivä alkoi olla päättymässä, kun hän nosti katseensa papereista. Toimisto oli hiljainen, hyvin hiljainen, paljon hiljaisempi kuin ikinä tähän aikaan. Jarkko ravisteli ranteestaan näkyville kellon, ja hätkähti. Se näytti seitsemää. Hän oli tehnyt huomaamattaan kaksi tuntia ylitöitä. Kompuroiden hän suuntasi naulakolle, otti takkinsa, lakkinsa, hanskansa ja lähti.

19:54

Jarkko avasi uudet lukkonsa ja astui sisään. Hän riisui takkinsa, lakkinsa, hanskansa ja kenkänsä, ja niiden mukana hilpeän mielensä. Missä Felix oli? Kissa oli aina häntä vastassa, sillä hänen rutiininsa olivat joka päivä samat, ja kissa oli mukautunut niihin täydellisesti, oli hän ennenkin tehnyt ylitöitä (vain tietoisesti, tosin), mutta oltuaan koko päivän pois kotoa Felix tuli aina tervehtimään. Pelko loiskahti hänen sisällään kuin ämpärillinen laavaa, hän tunsi hien kostuttavan selkänsä ja punan leviävän kasvoilleen. Lukot oli juuri vaihdettu, ei tunkeilija olisi mitenkään saanut avainta kopioitua tai tiirikoitua itseään turvalukon ohitse, vai olisiko sittenkin –

Jarkko vapisi kauttaaltaan, edellisillalta tuttu hyytävä tunne valtasi hänet, hän asteli hitaasti olohuoneeseen peläten joka sekunti löytävänsä jotain kauheaa, jotain sellaista, mitä hän ei voisi kestää, hän pyyhki katseellaan sohvan ja nojatuolin, lattiat, pöydänaluset, ja raotti makuuhuoneen ovea –

Felix nosti päätään sängyltä unisena ja hämmästyneenä. Jarkko oli pyörtyä helpotuksesta ja lohdusta, hänen paras ystävänsä oli hengissä, hyvissä voimissa, kukaan ei ollut vahingoittanut sitä! Hän istuutui hetkeksi kissansa viereen silittelemään mustaa, kiiltävää selkää, ja kehräys valoi häneen takaisin rohkeuden, kuivasi hänen otsalleen kohonneen hien ja palautti tunnon jäseniin. Pian Jarkko nousi, antoi hetken mielijohteesta Felixille palan juustoa (asia, jota hän ei ikinä aiemmin ollut tehnyt), ja katseli hilpeänä kissan iloa sen saalistaessa keltaista kuutiota maton alta.

Oli myöhä, ja Jarkko alkoi miettiä illallista. Hän avasi jääkaapin.

Ylähyllyllä oli kuorma-auto.

Jarkko sulki oven. Hän kääntyi ympäri, sulki silmänsä ja laski kymmeneen. Hän kääntyi takaisin jääkaappia kohti, avasi oven ja katsoi ylähyllylle. Siellä se oli. Kuorma-auto. Missä välissä tunkeilija oli ehtinyt sen sinne tuoda? Miksi kukaan tekisi tällaista? Mitään varastamatta, tuhoamatta, rikkomatta, vahingoittamatta, kuljetella lasten muovista kuorma-autoa hänen asuntoonsa ja työpaikalleen. Sitten hän sai ajatuksen! Mitään muuta selitystä ei voinut olla, koko touhu oli niin mieletöntä. Hän haki nopeasti siivouskomerostaan lattialuutun pitkän varren, ja kävi sillä läpi kaikki katonrajat, kirjahyllyjen päälliset, ovien karmit. Mitään ei löytynyt. Piilokamerat olivat nykyään niin pieniä, ne saattoivat olla missä vain. Hän mietti hetkisen. Kuorma-auto oli jokaisella kerralla ollut keittiössä! Kamerat olivat varmasti siellä. Ja hänen työhuoneessaan! Huomenna hän tarkastaisi sen läpikotaisin. Jarkko haki suurennuslasin ja taskulampun, ja kävi läpi mitä suurimmalla tarkkuudella keittiönsä seinät, kaapit, ovet, saranat, karmit, listat ja kahvat. Ei mitään. Hän tyhjensi jääkaapin sisällön pöydälle, repi kaikki hyllyt alas, ei mitään. Sohva! Se oli keittiötä vasten. Hän kumartui ja alkoi tarkastaa sen selkäpuolta, ei malttanut enää mieltään, haki mattoveitsen ja repi kankaan auki. Ei mitään! Puuskuttaen Jarkko istuutui tuolille, mutta pomppasi heti ylös. Hänen omat vaatteensa! Kameran täytyi olla niissä, siten heidän ei olisi tarvinnut käydä hänen toimistossaan lainkaan! Hän riisui solmion, ei mitään, vyön, ei siinäkään, sukat, takin, paidan, housut, ei mitään. Jarkko seisoi ymmällään paitahihasillaan keittiössä mattoveitsi kädessään, lattialla silvottu puvuntakki. Ulkovaatteet! Ne olivat kyllä aika kaukana keittiöstä, mutta tekniikkahan kehittyi jatkuvasti...

Felix pesi itseään nojatuolin selkänojalla. Lopeteltuaan se katseli huonetta. Sohvan selkänoja oli ratkottu auki, miesten siisti tumma puku riekaleina sen edessä, vieressä kasa ruskeaa karvaa, hienonnetut nahkahansikkaat ja ruskean, paksun takin jäännökset. Jarkko piteli käsissään kuorma-autoa, tarkasteli sitä oikein tarkkaan, koputteli, tunnusteli, tutki. Ei siinäkään ollut kameraa, ei missään kameraa, miten se oli mahdollista, jossain oli oltava kamera, missään ei ollut mitään järkeä, hänen elämänsä oli suistumassa raiteiltaan, kuorma-auton vuoksi. Hän havahtui mietteistään tekstiviestin piippaukseen.

Lähettäjä: Järvinen, Esko

Hei Jarkko! Ollaan kaikki vähän huolissamme, kun hävisit lounaalta ja palasit vasta iltapäivällä... Onko kaikki kunnossa?

Hän luki viestin uudelleen ja uudelleen. Palasit vasta iltapäivällä... Hänhän palasi lounaan jälkeen työhuoneeseensa kuten aina, hän muisti aivan selvästi, kun... kun hän palasi lounaalta... kun... hän... hän ei muistanut palanneensa lounaalta. Hän ei voinut muistaa mitään ennen sitä hetkeä, kun hän havahtui siihen, että konttori oli aivan hiljainen. Jarkko nousi kuorma-auto kädessään ja harhaili makuuhuoneeseen. Hän pysähtyi peilin eteen. Peilistä häntä katselivat keski-ikäiset, pehmeät kasvot, täynnä epätoivoa, täynnä pelkoa, kutistavaa pelkoa, ja sitten ne muuttuivat. Hitaasti, kuin ihmetellen, pelko varisi tiehensä, epätoivo nousi, nousi, nousi, kunnes se pyyhkäisi otsan yli, hänen kasvonsa muuttuivat rauhallisiksi, silmiin syttyi valo kuin lamppuun, uurteet sulivat tasaisemmiksi, suu kohosi varmaan hymyyn.